Tämä kirjoitus on Iiro Viinasen kanssa kirjoittamani kirjan ”Vasen oikea, oikea vasen” (Minerva 2012) viimeinen luku, joka kertoo kirjan sisällöstä.

Kirjassa on myöskin kansallisen keskustelun herättänyt luku eutanasiasta, ja siihen asiaan liittyvä Uuden Suomen blogi-kirjoitukseni löytyy osoitteesta: http://eskoseppanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/98433-on-eutanasian-laillistamisen-aika.

Esko Seppänen & Iiro Viinanen

Epilogi

Arvoisat lukijamme

Tässä kirjassa meitä kirjeenvaihtotovereita on ollut kaksi, toinen selvästi oikeistolainen, toinen leimallisesti vasemmistolainen. Jätämme lukijoiden arvioitavaksi, kumpi on kumpi, ja myös sen, kun kumpi ja kampi tappelivat, kumpi voitti.

Huolimatta siitä, että edustamme perinteisen käsityksen mukaan politiikan äärilaitoja, on värikäs kirjo asioita, joista olemme samaa mieltä; elämähän ei ole mustavalkoista. Olemme, kumpainenkin omasta mielestämme isänmaan asialla, mutta siitä sitten, mikä on asia ja miten sitä pitää ajaa, näkemyksemme usein eroavat.

Mielipide-eromme liittyvät ajattelun suuriin raameihin. Iiro vierastaa sanaa kapitalismi ja puhuu mieluummin sen kevytversiosta vapaasta markkinataloudesta. Taloudellisen tilanteen epävakauden johdosta hän suostuu kuitenkin myöntämään, että elämme kapitalismin systeemikriisin aikaa. Hän haluaa siitä uuden päivityksen: parempaa kapitalismia. Tohtori Marx sanoi aikanaan, että edes hän ei ole marxilainen siinä tapauksessa, että vastustetaan uudistuksia köyhän kansan olojen parantamiseksi. Esko on lukenut Marxinsa ja tyytyy hänkin tässä kirjassa vaatimaan vain parempaa kapitalismia.

Esko ei edes yritä väittää sosialismin kilpailukyvyn parantuneen kapitalismin kriisin johdosta, sillä hän näkee vasemmiston vaihtoehtotuotannon ehtyneen reaalisosialismin romahduksen jälkeen ja sen seurauksena. Vaihtoehtovajeen takia hän tuntee olevansa puustaan pudonnut lehti ja näkee puun juurella kirveen. Sen sijaan Iiron mielestä kapitalismin puulla on terveet juuret tuottaa joka vuosi uusia lehtiä. Kun Esko hahmottelee mielensä virkistykseksi sosialismista eräänlaista tee se itse -mallia, omasosialismia, Iiro vastustaa sosialismin kaikkia mahdollisia versioita, ja hänelle kapitalismi rulettaa.

Me molemmat haluamme vapautta ja demokratiaa, tietystikin. Käsitteet ovat kuitenkin niin ongelmallisia, että sen on pannut merkille jopa Martti Ahtisaari puhuessaan ”läntisistä” arvoista: ”Jos arvoja alkaa hieman tarkemmin analysoida, käy ilmi, että samoilla sanoilla tarkoitetaan eri asioita. Sellaiset sanat kuin ’demokratia’ tai ’vapaus’ merkitsevät kovin eri asioita erilaisissa poliittisissa kulttuureissa. Totta. Myös meille kahdelle näiden sanojen sisältö on erilainen.

Demokratia merkitsee Iirolle vapaita vaaleja, kansanedustajien valitsemia hallituksia – ja sitten pulinat pois. Hän on uskossa heikko virkamiesvaltaan ja on sen johdosta alkanut vanhemmiten osallistua kansanliikkeisiin puhtaan ja monimuotoisen luonnon puolesta. Esko toivottaa hänet tervetulleeksi kansalaisvastarinnan eturintamaan ollen itse uskossa suoraan demokratiaan ja pitäen sen mallimaana Sveitsiä (ja sen kansanäänestyksiä). Hän ei usko pelkkään parlamentarismiin ilman kansan tai sen edustajien tosiasiallisia vaikutusmahdollisuuksia ja näkee ylikansallisen päätöksenteon myrkyttävän kansallisen demokratian.

Vasemmalla julkinen valta on ihmisen ystävä, ja sen tehtävä on turvata vapauden sosiaaliset edellytykset kaikille ja jokaiselle. Oikealla vapaus on riippumattomuutta valtiosta ja vapautta kaikkeen ja kaikesta. Tämän (uus)liberalistisen ajattelun äärimuoto on libertarismi, jossa ei tarvita julkista valtaa ja jossa kaikkinainen julkinen sääntely ja valvonta ovat pahasta. Sen ideologian laskuja me nyt maksamme koko systeemin kriisiytymisenä, ja taustalla vaanii myös ekologinen kriisi.

Mitä ihmisen ja luonnon välisten suhteiden ikuisuuskysymyksiin tulee, me molemmat koemme vihertävämme (ja pidämme vihreän puolueen poliitikkoja vain luonnosta saarnaavina kaupunkilaisleipäpappeina). Muiden tapaan me olemme huolissamme ilmaston muutoksesta (jota Iiro haluaa torjua ydinvoimalla) ja haluamme sen ohella nostaa keskusteluun päästöoikeuksilla käytävän kaupan keinotteluluonteisuuden, EU:n uusiutuvan energian direktiivin vaikutuksen puunpolton lisääntymiseen ja nousevien kantohintojen kautta metsäteollisuuden tulevaisuuteen, metsien avohakkuut, maatalouden ravinnepäästöt, Suomen päästöt Itämereen (joka on maailman saastunein meri) sekä Iiron lempiaiheen: valtion yhtiö Vapon turpeennoston vaikutukset järviemme vesien pilaantumiseen.

Reaalikapitalismin ongelmista Iiro nostaa esiin erityisesti kvartaalitalouden lyhytjänteisyyden sekä yritysten vastuuttomuuden niiden ylipalkitessa johtajiaan ja vähät välittäessä tärkeimmästä voimavarastaan: henkilöstöstä. Hän vaatii osinkomalttia, jotta voidaan turvata yritysten investointien rahoitus. Hän ei hyväksy sitä, että Suomesta on tehty – tai tehdään – verokettujen kanatarha, ja vaatii rikkaita maksamaan kiltisti veronsa. Eskon on helppo olla samaa mieltä, ja hän myös jakaa Iiron huolen yrittäjyyden ja perheyritysten menestymisen edellytysten turvaamisesta.

Iiro lähes lyö Eskolle luun kurkkuun jyrkän kielteisellä asenteella pörsseihin, noihin pelipahuuden tyyssijoihin, joita ei tarvita yritysten rahoitushuoltoon vaan ainoastaan ulkoa tulleiden omistajien keskinäisiin kasinopeleihin. Pörsseissä hännät heiluttavat koiria. Kun Iiro esittää pörssin lakkauttamista Suomesta, siinä on Eskolle pureksimista ja nielemistä!

Esko näkee pörssien yhteyden systeemin muutokseen, siihen, että reaalikapitalismi on globalisoitunut finanssikapitalismiksi, joka pitää sisällään virtuaalitalouden eli tyhjäntuotannon. Ongelma on isompi kuin pelkät pörssit. Maailmantalouden tilaan ja nyttemmin myös raaka-aineiden ja energian – tuotantokustannuksista irrotettuun – hinnoitteluun vaikuttavat ratkaisevasti bittiarvat eli johdannaiset, joita ostetaan ja myydään ohi(!) pörssien ja joiden kaupankäynnin volyymi on lähes kymmenkertainen maailman kaikkeen tavaroiden ja palvelusten tuotantoon ja yli kuusinkertainen maailman kaikkeen pörssikauppaankin nähden.

Kun raaka-aine- ja sähköpörssien finanssituotteiden hinnat ovat riippumattomia tuotantokustannuksista, johdannaiset ovat myrkkyarpoja, joilla vedätetään perustarpeiden tyydyttämiseen tarvittavien hyödykkeiden hinnat nousuun kuluttajien joutuessa maksamaan keinottelijoille näiden finanssihaitakkeiden ja -turhakkeiden liikkeelle laskemisesta syntyvät voitot. Eskon mielestä kapitalismi sairastaa virtuaalirahatautia, joka on rahan tuotantoa rahasta, ja tältä osin Iiro on samaa mieltä hänen kanssaan.

Meillä on yhteinen arvio meneillään olevan kriisin olemuksesta: pahin on ilmeisesti vielä eessäpäin. Uhkakuvissa on paljon valinnanvaraa, ja ääritapauksia ovat kasvun pysähtymisen muuttuminen sen alenemiseksi ja lamaksi, valtioiden ylivelkaantuminen ja maksukyvyttömyys, yrityksiä tappava luottolama, superinflaatio ja suurtyöttömyys. Yksikin niistä voi käynnistää kaikki muut.

Mitä systeemin rakenteelliseen paikkailuun tulee, me olemme samanmielisiä – ja perustelemme sen kirjeissämme – siitä, että kaivostoimintaa ei saa antaa ulkomaisten yhtiöiden monopoliksi, että valtion yhtiöiden alihintainen privatisoiminen ja varsinkin sähköntuotannon osittainen yksityistäminen Fortumiksi ovat olleet isoja virheitä, että Fortum pitäisi lunastaa takaisin valtiolle yhtiön omin varoin keräämällä siihen tarvittavat rahat osingonjaosta tinkimällä, että varsinkin valtion jäljellä olevien yhtiöiden ja liikelaitosten asioista ilman omaa taloudellista panostusta päättävät ”hallitusammattilaiset” ovat vastuuttoman hallinnoinnin taudinkantajia, että työeläkejärjestelmän (tuon korporatistisen päätöksenteon kultamunan!) isännättömän rahan hallinnointi ja sijoittamispäätökset vaativat täydellisen uudelleenarvioinnin ja että yritysten omistustietojen uussalaaminen ja veronkierto kotimaisten hallintarekistereiden kautta on estettävä.

Me, joista kumpainenkaan ei kuulu ammattiliittoon, arvostelemme ay-liikkeen päätymistä sen jäsenistöstä riippumattomien johtajien demokratiarajoitteiseen toimitsijavaltaan. Meidän kritiikkimme perustuu täysin päinvastaisiin lähtökohtiin. Iiro vastustaa tulopoliittisia kokonaisratkaisuja ja työehtosopimusten yleissitovuutta. Esko taas kannattaa sitä, mitä Iiro vastustaa, mutta arvostelee ammattiliittojen sisäisen demokratian puutteita ja ay-pamppujen jäsenmaksurahoilla toimeenpanemia vasemmistopuolueiden nurkkaamisia ja poliittisia valtausoperaatioita. Kumpikin olemme sitä mieltä, että valtiovallan, työnantajien ja ay-liittojen kolmikanta rispaannuttaa demokratiaa vaatiessaan eduskunnan kumileimaamaan asioita, joissa kolmikanta ei ole edustava ja jotka eivät kuulu sille.

Iiron epäröinnistä huolimatta päädyimme puhumaan kapitalismin systeemikriisistä, jonka johdannainen syksyllä 2011 oli EMU-maiden yhteisvaluutta euro. EU – vastuukomissaarinaan Olli Rehn – viivästytti välttämättömiä ratkaisuja tekemällä vain pikkunäppärää verkonpaikkausta. Se edesauttoi euron kriisiytymisen syvenemistä. Eskon mielestä pienellä maalla ei ole EU:ssa muuta turvaa isojen maiden sanelua vastaan kuin lakien kunnioittamisen vaatiminen. Kun EU sitten otti käyttöön yksien maiden yhteisvastuun toisten veloista, Esko ei voi hyväksyä sitä, että EU rikkoi siinä yhteydessä omaa perustuslakiaan ja teki laittomia päätöksiä muun muassa tulkitsemalla tiettyjen maiden ylivelkaantumisen luonnonkatastrofiksi. Iiro sen sijaan näki välttämättömäksi tehdä laittomiksi tulkittavia päätöksiä kriisin leviämisen estämiseksi.

Kun kriisi alkoi kypsyä, Eskon mielestä jokaisen maan oli itse pelastettava omat pankkinsa. Iirokin hyväksyi sen, periaatteessa. Kun hän kuitenkin oli käytännössä valmis – edelleen kriisin leviämisen estämiseksi – ottamaan ylivelkamaiden velat kaikkien EMU-maiden yhteisvastuulle, sitä ei Esko voinut ymmärtää, sillä hän näki yhteisvastuullisuuden merkitsevän maiden pelastamisen sijasta eurooppalaisten suurpankkien pelastamista kriisisyyttömien kustannuksella ilman merkittävää sijoittajavastuuta. Kapitalismi ei toiminut siltäkään osin, että liiallisen riskinoton palkka on kuolema eli konkurssi ja että systeemi tuotti moraalikatoa huonontamalla liiallisia riskejä vältelleiden yritysten asemaa markkinoilla.

Me molemmat yllätyimme siitä, että Euroopan keskuspankki – sekin laittomasti – oli määrännyt Suomen Pankin ostamaan ylivelkamaiden lainapapereita ja ottamaan riskejä lainojen osittaisen anteeksiannon taloudellisista seurauksista. Sekin valta, jolla saattaa olla vaikutus valtion budjettiin, oli sille luovutettu – ja eduskunnan budjettivalta murrettu.

Yhdessä päätimme tukea talousnobelisti Paul Krugmanin kriisinhoidon periaatetta, jonka mukaan ”kaikkia sellaisia toimintoja, jotka joudutaan rahoitusmarkkinoiden kriisitilanteessa pelastamaan niiden elintärkeän roolin vuoksi, pitää voida valvoa myös silloin, kun mitään kriisiä ei olekaan”. Tätä periaatetta ehditään, jos siihen on halua, soveltaa vasta tulevissa kriiseissä.

Olemme molemmat huolissamme Suomen velkaantumisesta ulkomaille. Iiro pelkää korkorasituksen kasvua yhdeksi valtion budjetin suurimmista menoeristä, kun taas Esko pelkää maailmantalouden epävarman tilanteen johtavan tuleviin leikkauksiin hyvinvointivaltion palveluista. Iiro aloittaisi Emuun kuuluvan sisäisen devalvaation kulukurin mukaiset leikkaukset kilpailua vääristävistä yritys- ja maataloustukiaisista ja varsinkin vaikutuksiltaan epämääräisistä verotukiaisista ja siihen saakka Esko tukee häntä, mutta ennen pitkää vastaan tulevat kansalaisten sosiaalista vointia huonontavat euroleikkaukset. Niiden osalta Iiro kannattaa sosiaalitukien muovaamista kaikissa olosuhteissa työntekoon kannustaviksi tavoitteenaan parempi työllisyys ja sitä kautta lisää veronmaksajia.

Lopuksi muistutamme kirjeissä ottamistamme kannoista Suomen suhteisiin ulkomaiden kanssa. Iiro haluaa Suomen Natoon ja EU:sta liittovaltion, Esko ei. Iiro suhtautuu varauksin Venäjään, kun taas Esko näkee suomen saksoittuvan (”deutschlandisierung”) ja haluaa hoitaa Venäjä-suhteet itse EU:sta riippumatta. Me molemmat kannatamme yleistä asevelvollisuutta ja suomalaisten osallistumista YK:n rauhanturvaamisoperaatioihin. Esko ei halua Suomen sen ohella osallistuvan kriisinhallinnan nimissä markkinoitavaan laittomaan rauhaanpakottamiseen ilman YK:n mandaattia ja vaatii suomalaiset sotilaat palautettavaksi kotiin Afganistanin Nato-johtoisesta sodasta. Tässä asiassa Iiro passaa.

Johtopäätös kaikesta edellä kirjoitetusta kolmestasadasta sivusta on, että kaikista maailman maista Suomi on se laulun Satumaa, jonne ”siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan, vain aatoksin, mi kauas entää, sinne käydä saan”.