Esko Seppänen

Ero Emusta, mutta ei nyt, ei yksin eikä Kreikan kanssa / Esko Seppänen Kotkassa 26.9.2013

Olen esittänyt julkisuudessa, että Suomen ei pidä erota Emusta nyt. Paino sanalla ”nyt”.

Olen myös sanonut, että Suomen ei pidä erota Emusta yksin. Paino sanalla ”yksin”.

Sanon vielä, että Suomen ei pidä erota Emusta, vaikka Kreikka eroaisi. Se ei ole Suomen verrokkimaa.

Kun vaaditaan eroa Emusta, pitää ennalta yrittää vastata kysymykseen, mitä sen jälkeen. Jos uskotaan, että sillä tavalla yhteisvastuu muiden veloista loppuu automaattisesti ja että sen jälkeen kaikki on paremmin, todellisuus panee sen uskon koetteille. Ero Emusta on ennen muuta hyppy tuntemattomaan.

Rahan vaihtumisen käytännön ongelmat ovat ratkaistavissa. Uusien markkojen ja pennien valmistus sekä niiden jakelu ja varastointi maan eri osiin hoituisi pienellä viipeellä. Kaikkien työ- ja muiden laillisten sopimusten palauttaminen markkakantaan aiheuttaisi vaivaa, mutta se onnistuisi, samoin monien tietokoneohjelmien sekä kolikkoautomaattien ja hintalappujen päivitys markkayhteensopiviksi. Vaikeampaa olisi ihmisten päiden sisällön uudistaminen vastaamaan uutta rahaa ja uusia kulutustavaroiden, asuntojen ja finanssituotteiden hintoja.

Jos erottaisiin Emusta ja käyttöön tulisi oma markka, sille määräytyisi arvo eli valuuttakurssi suhteessa muihin valuuttoihin. Se määräytyisi markkinoilla sijoittajien euronjälkeisen ajan taloutta koskevien odotusten perusteella, eikä Suomi voisi siihen itse vaikuttaa.

Uuden markan ulkoinen arvo on tärkein asia eroprosessin etujen ja haittojen arvioinnissa. Siitä riippuu kaikki muu.

Eron yhteydessä olisi ratkaistava kaikkien Suomea koskevien laillisten Emu-sitoumusten ja -vastuiden ongelma: tulisivatko velvoitteet maksuun heti eron hetkellä vai hoidettaisiinko niitä entiseen malliin erosta huolimatta. Jos ne tulisivat heti maksuun, eroamisen hinnan määrittäisi suurelta osin avioeron jälkiselvittelyn luonteinen pesänjako, jossa jaettavana olisi paljon velkaa. Se pitäisi diskontata nykyarvoon, eikä se olisi helppo tehtävä markan ja euron uuden valuuttakurssin oloissa.

Jos taas nykyiset – eurossa ilmaistut – velvoitteet jatkuisivat entiseen malliin, silloin ero eurosta ei vapauttaisi Suomea yhteisvastuusta vanhoista sitoumuksista eikä erosta saataisi tavoiteltua etua.

Suomi on ollut mukana Emussa toistakymmentä vuotta. Sinä aikana Suomi on kasvanut kiinni yhteiseen rahaan ja rahapolitiikkaan monin (myös näkymättömin) sitein. Sen johdosta meillä ei ole samanlaista vapaata toimintatilaa kuin Ruotsilla ja Tanskalla, jotka eivät koskaan liittyneet Emuun ja jotka ovat vapaita Emu-sitoumuksista.

Tilanne eroaa myös siitä Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena syntyneestä pesänselvityksestä, jossa entiset neuvostotasavallat ottivat käyttöön oman rahan. Siellä ei ollut haitaksi asti sellaisia rahamarkkinoita, jotka olisivat reagoineet uusien valtioiden uuden rahan käyttöönottoon varsinkin kun Venäjä otti vastattavakseen Neuvostoliiton vanhat velat. EU:ssa ei ole sellaista maksajaa.

Suomen eroa rahaliitosta ja oman rahapolitiikan sisäänajoa on niin ollen tarkasteltava ilman ennakkotapauksia. Me emme voisi aloittaa markan käyttöä ikään kuin emme koskaan olisi olleet Emussa, sillä siitä seuraavat rasitteet tulevat meidän mukaamme.

On mahdollista, että Suomen ero aiheuttaisi markkinoilla epäjärjestystä. Alkaisi spekulointi sillä, onko Emussa muitakin potentiaalisia lähtijöitä. Sen takia Emuun jäljelle jääneillä mailla olisi intressi tehdä ero mahdollisimman kalliiksi, jotta mikään muu maa ei seuraisi Suomea. Siitä saatiin kokemusta Suomen vaatiessa avun vastineeksi Kreikalta vakuuksia. Saksan johdolla niistä tehtiin saajalleen mahdollisimman epäedulliset.

Ei voida täysin kieltää sitä epätodennäköistä mahdollisuutta, että muut emumaat ja markkinavoimat ”kostavat” Suomelle, jos ero Emusta aiheuttaa muille ongelmia ja syntyy yleinen epäjärjestys. Jos Suomesta tehdään niihin ongelmiin syntipukki, veneen keikuttaminen voisi johtaa viennin vaikeutumiseen ja valtion velan korkojen nousuun. Tällaisilla pelotteilla eurossa pysymisen puolesta voidaan spekuloida. Ne olisivat mahdollisia, vaikka ne olisivat epätodennäköisiä.

Markkinoilla tarkkailtaisiin Suomen euronjälkeistä taloutta ja sen hoitoa julmalla pedon katseella. Meiltä vaadittaisiin nykyistä läpinäkyvämmin kurinalaista politiikkaa, johon liittyisi sisäisen devalvaation aineksia eli palkkojen ja eläkkeiden huononnuksia, työttömyyden kasvua ja uusien reikien leikkaamista valtiovallan kutomaan sosiaaliseen turvaverkkoon. Itse asiassa Suomella saattaisi olla vähemmän vapaata toimintatilaa Emun ulkopuolella kuin Saksan peesissä sen sisässä.

Eron etujen ja haittojen taseen ratkaisivat viime kädessä ns. dynaamiset vaikutukset eli se, mitä sellaista tapahtuisi, mitä kukaan ei osaa ennakoida. Kaikki uusi tapahtuminen olisi seurausta sitä edeltäneestä tapahtumisesta, eikä se, mitä tapahtuisi, olisi meidän omissa pienen maan kätösissämme. Jos huonosti kävisi, pääomat ottaisivat Emusta eroamisen pelästyttäminä alleen näkymättömät jalkansa ja karkaisivat maasta, ja ne tekisivät niin joka tapauksessa heti, jos Suomen ero Emusta alkaisi vaikuttaa reaalisesti uskottavalta tapahtumalta.

Jos joku pitää tärkeänä ulkomaisia sijoituksia Suomeen, ne antaisivat ainakin aluksi odotuttaa itseään – vaikka antavathan ne odotuttaa itseään Emussa oltaessakin.

Tilanteen päivitystä

Emu oli alun perin poliittinen raha, joka otettiin käyttöön vastoin hyviä taloudellisia perusteita ja ennen kuin kaikki mukaan lähteneet maat olivat siihen valmiita. Saksalla oli kiire tehdä EU-yhdentyminen peruuttamattomaksi. Siihen tarkoitukseen yhteinen raha oli paras mahdollinen väline.

Mukaan otettiin maita (Italia, Belgia), jotka eivät täyttäneet ennakolta sovittuja Emu-kriteereitä tai jotka olivat väärentäneet taloutensa tunnusluvut (Kreikka).

Emumaiden ennakoitavissa olleen erilaisen talouskehityksen johdosta hyväksyttiin ns. kasvu- ja vakaussopimus kurinalaisesta talouspolitiikasta. Kun Ranska ja Saksa rikkoivat sopimusta budjettialijäämillään, ne olivat liian suuria maita rangaistaviksi. Sen seurauksena myös niitä pienemmät maat (Portugali, Kreikka) vapautettiin sopimuksen noudattamisesta. Kaikki se ilmensi euron luonnetta poliittisena rahayksikkönä, jonka taloudellinen perusta vuosi vuodelta mureni.

Pankit kokivat tilanteen niin, että Emussa oli – vastoin EU:n perustuslakia – tosiasiallinen yhteisvastuu muiden maiden veloista. Sen johdosta ne lainasivat hulvattomasti rahaa samalla alhaisella korolla kaikkiin emumaihin vaatimatta kattavia vakuuksia. Monet pankit ajautuivat kriisiin, ja valtiovalta joutui eri maissa pelastamaan niitä pääomittamalla ja/tai kansallistamalla. Siitä erityisen hyvä esimerkki on Irlanti, jossa kansallistettiin viisi suurpankkia kuudesta. Kun valtiot sosialisoivat pankkien velat, ne velkaantuivat siinä yhteydessä itse. Irlannissa valtion velka oli kriisin alussa 15 prosenttia BKT:sta, mutta pankkien rahoittaman kiinteistökeinottelun romahdus on sittemmin nostanut julkisen velan lähes 100 prosenttiin. Kiinteistöjen arvo on romahtanut puoleen löysän ja halvan rahan hypetyksen aikaan verrattuna.

Saksalaiset ja ranskalaisten pankit pelastettiin yhteisvastuullisesti emumaiden rahoilla vastuuttomasta rahanlainauksesta ylivelkaantuvien maiden yksityiselle sektorille. Yhteisvastuu oli sitä, että yksityiset velat sosialisoitiin julkiselle sektorille,  ilman sijoittajavastuuta, siis niin, että omistajat ja sijoittajat eivät joutuneet täysimittaiseen vastuuseen vastuuttomasta lainanannosta.

Kun Kreikassa tehtiin velkasaneeraus, se tapahtui auttamattoman myöhään. Suuri osa yksityisistä veloista oli siinä vaiheessa jo siirretty valtiolle ja rahoitettu muiden maiden veronmaksajien varoin. Velkasaneerauksen viivyttämisen seurauksena ylivelkaantuneille maille annettu rahoitustuki ohjautui valtioiden sijasta pankeille.

Kriisiapu oli ensin muiden emumaiden Kreikalle antamaa kahdenvälistä lainaa. Kun se ei riittänyt, lainaamista jatkettiin emumaiden Luxemburgiin perustamasta – osakeyhtiötä muistuttavasta – vakausvälineestä (ERVV). Sen kautta annettiin muiden emumaiden takaamaa halparahaa Kreikan, Portugalin ja Irlannin valtionlainojen lisäämisen ja uusimisen tarpeisiin. Lainauskapasiteettia kasvatettiin emumaiden – samaten Luxemburgiin – perustamalla vakausmekanismilla (EVM), jota on käytetty Espanjan ja Kyproksen pankkien pelastamiseen. Rahasummiin ja Suomen ottamien sitoumusten suuruuteen palataan.

Kreikan ero

Olen tarkastellut kirjassani Emumunaus (Into, 2012) sitä tilannetta, että Kreikka eroaisi Emusta. Tässä yhteydessä esittelen mietteitä kirjan pohjalta siinä hengessä, että samat asiat on otettava huomioon arvioitaessa Suomen mahdollista eroa Emusta, vaikka Suomi ei olekaan Kreikka.

Jos Kreikka eroaa Emusta, se on sen oma päätös. Rahaliitosta ei nimittäin voi mitään maata erottaa. Federalisteilla oli vuosituhanten vaihteen eurokiireessä niin iso vaihde päällä ja niin kova vauhti, ettei heille ollut tullut mieleen kirjata sopimusteksteihin erottamisen mahdollisuutta. Käytännössä ero on kuitenkin vain järjestelykysymys. Kreikan tapauksessa eurojen vaihtumisella takaisin kansallisiksi drakmoiksi olisi kuitenkin niin drakmaattisia seurauksia, ettei niitä mikään maa voi vapaaehtoisesti haluta.

Jos Kreikka eroaisi Emusta, uusi drakma devalvoituisi suhteessa euron arvoon. Drakman ulkoisen arvon heikentyminen olisi Kreikalle tarpeellinen ja välttämätön taloudellisen kasvun katalyytti. Tänään emumailla ei ole omaa kansallista valuuttaa, joka voisi devalvoitua ja siten vauhdittaa taloudellista kasvua. Ne ovat ainoita valtioita maailmassa, jotka eivät itse voi vaikuttaa maassaan käytössä olevan rahan arvoon. Emussa ylivelkaantuneiden maiden ainoa talouspoliittinen vaihtoehto on sisäinen devalvaatio, joka on talouden deflaatiota eli jolla luodaan kasvuton talous.

Paljonko olisi drakman kuvitteellinen devalvaatioprosentti palkka- ja hintatason alentamiseksi suhteessa ulkomaihin? Ehkä 40-50 %. Drakman devalvoitumisella suhteessa euroon ei kuitenkaan lisättäisi merkittävästi tavaravientiä, sillä Kreikassa ei ole paljoakaan uusvientikelpoista tuotantoa, mutta muuten se sopeuttaisi Kreikan talouden muiden EU-maiden palkka- ja hintatasoon kerralla ilman sisäisen pakkodevalvaation sekä IMF:n, EKP:n ja EU:n komission muodostaman troikan määräämän sopeutusohjelman yhteisvaikutuksesta syntyvää hidasta kurjistumista. Maailman kaikkien aikojen tiukimmalla säästö- ja kieltäymysohjelmalla on vaikea päästä ulos sillä tuotetusta mahdottomasta ja toivottomasta tilanteesta.

Drakman devalvoitunut arvo huonontaisi kansan ostovoimaa ulkomaisten tavaroiden hankinnassa, mutta se suosisi ulkomaisten tuontitavaroiden korvaamista kotimaisilla tuotteilla. Tuonnin kallistuminen lisäisi inflaatiota, jonka kasvu ei kuitenkaan helpottaisi ulkomaisten euromääräisten velkojen maksua, mutta kotimaisia velkoja se aikaa myöten kyllä söisi.

Jos euromääräiset talletukset muutettaisiin drakman käyttöönotossa heikentyneellä valuuttakurssilla euroista drakmoiksi, tallettajien säästöt olisivat poliittisia pelinappuloita. Ennalta ei voi tietää, mihin valuuttakurssiin ne muutettaisiin drakmoiksi. Siihen liittyvien riskien pelossa on ollut pitkään käynnissä talletuspako pankeista, ja rikkaat ovat jo osanneet viedä suuret rahansa ulkomaisiin turvasatamiin.

Kreikkalaiset pankit, jotka eivät pitkään aikaan ole saaneet rahaa lainaksi ”vapailta” kansainvälisiltä markkinoilta mutta jotka Kreikan hallitukset ovat pelastaneet konkursseilta ja kansallistamisilta muiden euromaiden rahoin, olisivat ensimmäisiä drakman paluun uhreja. Niiden luottotappiot kasvaisivat, kun asiakkaiden euromääräisten velkojen reaaliarvo kasvaisi devalvoituneen drakman paluun seurauksena. Se lisäisi kotimarkkinoiden pienyritysten ongelmia. Suomessakin oman pankkikriisin aikaan pienten ja keskisuurten yritysten konkurssien määrä vuosina 1992-1994 kolminkertaistui ”normaaliajan” noin 2 500 konkurssista 6 000-7 500 konkurssiin.

Välikaudella euron käytön lopun ja oman rahan tulon välissä olisi kaoottinen tilanne ihmisten säästäessä arvon säilyttäviä euroja vähempiarvoisten drakmojen valmistumisen ja käyttöönoton odotuksessa. Kreikassa käytettäisiin kuukausien ajan virallisena maksuvälineenä väärentämissuojaleimalla varustettua rahaa tai leikattuja euroja (joista vain setelin toinen puoli olisi käypää rahaa). Siinä tilanteessa ihmisten olisi edullista säilyttää leikkaamattomat eurot sukan varressa niin pitkään kuin mahdollista, sillä ne kelpaisivat täydestä arvosta muissa emumaissa. Vähitellen vanhat eurot kuitenkin vaihtuisivat uusiin, kun palkat ja eläkkeet maksettaisiin euroa huonompiarvoisissa drakmoissa.

Mahdollisesti otettaisiin käyttöön valuuttasäännöstely. Argentiina ja Islanti tekivät niin vastaavissa ongelmissa.

Etsittäessä drakmalle uutta kelluvaa vaihtokurssia olosuhteet olisivat pitkään niin epävarmat, että maahan olisi vaikea saada uusia investointeja ja lainarahaa.

Jos muille EU:n perifeerisille maille syntyisi paineita tehdä ”kreikat”, se saattaisi johtaa kilpaileviin devalvaatioihin.

Olisi kaiken edellä kuvatun perusteella suuri yllätys, jos Kreikka eroaisi Emusta tai rahaliitto muuten murenisi. Se olisi EU:n suurille maille suuri (maailman)poliittinen katastrofi. Siksi Angela Merkel ei kuuntele niitä, jotka haluavat erottaa Kreikan Emusta, eikä niitä, jotka haluavat Saksan palaavan omaan markkaan. Saksalle paluu demariin (D-markkaan) merkitsisi ehkä 30 prosentin revalvaatiota, joka markkinoiden nopeassa tempossa heikentäisi Saksan kilpailukykyä revalvoitumisprosentin verran ilman että Saksa voisi sitä estää. Jos euro kaatuu, Merkelille se merkitsee suurvaltapolitiikassa sitä, että ”Eurooppa kaatuu”. Saksan vaalien suurvoittaja ei ymmärrä niitä, jotka sanovat, että parempi kauhuton loppu kuin loputon kauhu.

Edellä olevan perusteella arvioin, että ei ole näköpiirissä jonkun muun maan kuin Kreikan lähtö Emusta, eikä Kreikkakaan ole lähdössä ilman että se painostetaan lähtemään.

Jos Kreikka lähtee, Suomen ei pidä sitoa itseään sen lähtöön. Kreikan tapauksessa uusi drakma heikkenisi devalvoitumalla suhteessa euroon, kun taas Suomen uusi markka saattaisi vahvistua revalvoitumalla. Se huonontaisi vientiyritysten kilpailukykyä esimerkiksi Ruotsiin verrattuna. Suomen kansantalous on riippuvainen tavaroiden viennistä, eikä valuutan arvon vahvistuminen nykyistä liian kovaa euroa vielä kovemmaksi valuutaksi ole kansallinen etu.

Tällä nykyisellä valtion taloudenpidolla Suomen markan potentiaalinen revalvoituminen on sulamassa, kun valtion ja kuntien jatkuva lisävelkaantuminen sen mahdollisesti aiheuttamine koronnousuineen saattaa suistaa Suomen saksalaiselta politiikan valtatieltä Kreikan kuoppaiselle velkatielle. Siinä tilanteessa Suomen ero Emusta saattaisi vaikuttaa sijoittajien odotuksiin niin, että uusi lainaraha valtion budjetin katteeksi ja vanhojen velkojen hoitoon kallistuisi ja lisäisi valtiontalouden leikkaustarpeita (ja heikentäisi edelleen kunnallisia palveluja).

Suomen sitoumukset

Menemättä yksityiskohtiin voidaan laskea, että Suomen eduskunta on myöntänyt ERVV:lle takausvaltuuksia kaikkien apua saavien (eikä siis vain Kreikan) maiden lainoille ja niiden 65 prosentin suuruisille ylitakauksille 13 974 miljoonan euron arvosta. Suomen omasta lainanotosta noiden velvoitteiden maksamiseksi aiheutuvat korot ja kulut sekä niiden ylitakaukset eivät sisälly tuohon summaan. Kun ne otetaan huomioon, eduskunnan myöntämä ja hihasta vedettyjen korkoarvioiden perusteella laskettu tosiasiallinen takausvastuu nousee 18 200 miljoonaan euroon. Summan suuruus riippuu ratkaisevasti koroista ja kasvaa edelleen, jos Suomi joutuu maksamaan sellaisten maiden avustamisen, jotka uusina avunsaajina vapautuvat omista takauksistaan.

Jos käytössä on koko ERVV:lle annettu takausvastuu, jos sille joudutaan maksamaan korkoa 30 vuotta ja jos lainasta ei saada euroakaan takaisin, kyseessä on pahin mahdollinen tilanne. Siinä ääritapauksessa hallitus näkee eduskunnan valtuuden ulottuvan yli 30 miljardin euron menetysten takaamiseen.

Tätä täydentää suurin mahdollinen tappio EVM:n kautta sen pääomaan sijoitettavalla 12 582 miljoonalla eurolla.

Kun kyseessä eivät kuitenkaan ole ongelmamaille annettavat suorat lainat vaan osin toteutumattomat takaukset ja tekniset ylitakaukset, jotka eivät – ainakaan seuraavan kymmenen lyhennysvapaan vuoden aikana – ole maksamattomia velkoja, muiden maiden tukemisesta ERVV:n ja EVM:n kautta ei ole tulossa kymmenien miljardien eurojen menetyksiä Suomelle. Miljardeja voi tulla, ja niiden lisäksi saattaa tulla rahanmenoa Euroopan keskuspankin kautta.

Toisen Kreikka-paketin yhteydessä otettiin ensimmäinen hapuileva askel siihen suuntaan, johon olisi pitänyt kulkea alun alkaen. Silloin ruvettiin puhumaan velkasaneerauksesta eli velkojen leikkaamisesta, niiden osittaisen maksamatta jättämisen sallimisesta. Markkinoilla myytiin silloin Kreikan velkapapereita puoleen hintaan.

Velkasaneerauksen toimeenpanoa edeltäneenä aikana onnekkaimmat yksityiset velkojat saivat rahansa täysimääräisesti takaisin muiden maiden avustuksista, jos juuri heidän luottojensa eräpäivä oli sattunut aikaan ennen velkasaneerausta. Päivänkin verran liian myöhäinen eräpäivä leikkasi lainasta 53,5 %, tuotti 15 prosentin käteiseen verrattavan kannustimen ja siirsi 31,5 prosentin loppuosuuden takaisinmaksun mahdollisesti jopa 30 vuoden päähän.

Kun nämäkään avustustoimet eivät näytä riittävän Kreikan talouden käynnistymiseen, on ruvettu ehdottelemaan velkojen lopullista anteeksiantoa. Se voidaan toteuttaa tyylikkäimmin lisäämällä velkojen lyhennysvapaita vuosia ja lykkäämällä niiden takaisinmaksu hamaan tulevaisuuteen.

Kun 1990-luvun lopussa monet maat maailmalla olivat Kreikan kaltaisessa toivottomassa tilanteessa, Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) pakotti apunsa ehtona niitä aloittamaan matokuurin, joka tuotti parin vuoden ajan tuskaa ja epätoivoa. Sen jälkeen Argentiinassa kasvu oli pitkään keskimäärin 8 prosenttia vuodessa. Etelä-Koreassa kasvu oli yhdeksän vuoden ajan keskimäärin 6 prosenttia vuodessa ja Indonesiassa 5 prosenttia. Jeltsinin hallinnon tuhoama Venäjäkin nousi alennustilastaan keskimäärin 7 prosentin vuosikasvuun.

Kaikki nämä maat devalvoivat valuuttansa kasvun käynnistämiseksi. Emussa se ei ole Kreikalle mahdollista, eikä se selviä EU:n sisäisen pakkodevalvaation opeilla ulos kriisistään. Aina ovat maat kuitenkin tavalla taikka toisella kriisinsä selättäneet, ja niin tulee tekemään myös Kreikka. Miten se tapahtuu, on suuri arvoitus kaikille.

Euroopan keskuspankin (EKP) rooli

Emumaiden velkakriisiä on toistaiseksi hoidettu pelkällä ajanpeluulla. Siinä tehtävässä on onnistunut Euroopan keskuspankki, joka loi pankkien käyttöön LTRO-ohjelmalla (”lotroilla”) seteli- eli bittirahoitusta tyhjästä lisäämällä taseensa molemmille puolille saman summan: yli biljoona euroa. Se oli pankeille halparahaa, jonka ne lainasivat edelleen reaalitalouden sijasta keinotteluun, joka taas nosti pörssikurssit uuteen kukoistukseen. Heti ensimmäisenä maanantaina Saksan syysvaalien jälkeen EKP ilmoitti valmistautuvansa uusien lotrojen liikkeellelaskuun entiseen malliin eli pankeille. Yhdysvaltojen keskuspankki Fed jakaa kuukausittain runsaan 60 miljardin euron arvosta omia lotrojaan puoliksi liittovaltiolle ja puoliksi pankeille. Myös se on kasvattanut pankkien voittoja, mutta EKP:n lotroilla on kasvatettu vain niitä ja niitä myös valtioiden kustannuksella.

Tärkeä psykologinen efekti Euroopassa oli sillä pääjohtaja Mario Draghin lausunnolla kesällä 2012, jolloin hän sanoi julkisuuteen, että ”EKP on valmis tekemään kaiken, mitä tarvitaan euron säilyttämiseksi. Pyydän uskomaan, että se riittää.”

Toistaiseksi se on riittänyt rauhoittamaan pankkimarkkinat.

Perusongelmat ovat silti ratkaisematta. Ylivelkaantuneet maat ovat edelleen vaikeuksissa, EU:ssa on ennätystyöttömyys, reaalitalouden pieniin yrityksiin kohdistuu luottolamaa ja kansantuote on useissa emumaissa, Suomessakin, vielä alle vuoden 2008 tason. Saksa se vain porskuttaa kasvua.

Avaimet talouskriisin hoitamiseen ovat yksinomaan Euroopan keskuspankin käsissä. EU:sta ei ole siihen apua, eikä sillä ole siihen toimivaltaakaan. Komissio käyttää kriisiä hyväksi EU:n liittovaltioimisen tarkoituksiin tavalla, joka ei suuresti palvele kriisistä ulospääsyä.

Jos halutaan tehostettua velanhoitoa, EKP:n on luovuttava pankkien tukemisesta ja siirryttävä luotottamaan suoraan valtioita. Sillä tavalla se rikkoisi EU:n perustuslakia, mutta se olisi vain yksi laiton toimenpide lisää kriisinhoidossa jo käytettyjen laittomuuksien joukossa.

EKP:n olisi myös luovuttava – Japanin mallin mukaan – ylitiukasta inflaatiotavoitteesta. Se on välttämätön edellytys kasvun puutteen tuottaman deflaation torjumiselle. Tämän sanon täysin tiedostaen ne kaikki ongelmat, joita inflaation kasvu tuottaa. Se on rahatalouden dopingia ja pitää sisällään rahailluusion: on mukavampi olla, kun on enemmän rahaa, vaikka sen ostovoima olisi huonontunut. Inflaation vastakohta on nykyinen deflaatiopolitiikka, joka on kasvun ja velanmaksun myrkkyä sen kokemuksen perusteella, jonka olemme saaneet EU:n ja EKP:n linjasta välttää valtioiden velkaantumista pakottamalla maat ottamaan lisää velkaa.

Emusta eroamisen keskuspankkiriskit

Riskejä, joiden kypsymisestä EKP:n tappioiksi Suomen Pankin vastuu on 1,8 %, voi syntyä neljästä eri lähteestä. Seuraavassa riskien aihiot, jokainen erikseen.

1)Luen EKP:n tasetta niin, että EKP on ostanut ongelmavaltioiden velkaa noin 250 miljardilla eurolla. Kun velkakirjat on ostettu markkinoilta, EKP:llä ei ole niille vakuuksia. Riski on se, että jos velkakirjojen arvo alenee niistä maksettua hintaa alhaisemmaksi, niistä kirjautuu EKP:lle tappioita. EKP:n oman ilmoituksen mukaan näitä velkapapereita on ostettu niin alhaisiin markkinahintoihin, että ne tuottavat sille voittoa. Huomen voi kuitenkin pyyhkäistä tämän päivän voitot olemattomiin yhdestä rahan mannerlaattojen liikahduksesta syntyneellä epäluottamuksen tsunamilla. Suomen riski on 4-5 miljardia euroa siinä tapauksessa, että kaikki ostetut velkakirjat nollataan, mutta ei niitä kaikkia koskaan nollata, vaikka osa niiden arvosta leikattaisiinkin.

On epäselvää, vapautuisiko Suomi Emusta eroamalla näistä vastuista lyhyellä aikavälillä.

2)Draghin lausunto ”tehdä kaikki, mitä tarvitaan euron pelastamiseksi” on poikinut erityisen OMT-ohjelman, jolla materialisoidaan mainittu kaikki, mitä tarvitaan. Sen mukaan EKP on valmis ilman ylärajaa ostamaan markkinoilta valtioiden velkakirjoja julkisen vallan lainojen koron alentamiseksi. Mitä ilmeisimmin markkinapapereilla ei ole vakuuksia. Sen johdosta tähän ohjelmaan sisältyy riskejä, jotka eivät kuitenkaan ole vielä ajankohtaisia. OMT on varalla kuin munkilla munat.

3)Target 2-järjestelmä on Emu-maiden keskuspankkien sponsoroima kansallisten pankkien, pörssien ja muiden rahan suurkäyttäjien maksusiirtojen selvitysjärjestelmä, jossa maksut ohjataan maiden välillä maksajien tileiltä saajien tileille. Se on automaatti, josta ongelmamaa saa luottoa ilman vakuuksia vaihtotasevajeidensa rahoitukseen (ja jonka avulla maa voi hidastaa sisäisen pakkodevalvaation stagflaatio-vaikutusta). Saksan, Hollannin, Suomen ja Luxemburgin Target-järjestelmän kautta ongelmamaille antamat maksusuoritusluotot, talletuspako niistä maista sekä EKP:n näiden maiden pankeille antamien halpaluottojen paluu ylijäämämaiden keskuspankkien tileille säilöön alijäämämaiden maksukyvyttömyyden varalta pitävät sisässään riskin, joka realisoituu koko systeemin kaatuessa. Suomen Pankin taseessa on tällainen 30 miljardin euron saatava EKP:n pääkonttorilta. Enimmillään se oli lähes 80 miljardia euroa siihen aikaan, kun pankit säilyttivät EKP:ltä saamiaan lotroja AAA-maiden keskuspankkien turvasatamissa.

On epäselvää, vapautuisiko Suomi Emusta eroamalla näistä Target-vastuista lyhyellä aikavälillä. Suomi jäisi joka tapauksessa edelleen Target-järjestelmän jäsenmaaksi.

4)EKP on antanut Kreikan ja Irlannin (ja sitä ennen pankkien kansallistamistarkoituksiin myös Belgian ja Saksan) kansallisille keskuspankeille luvan antaa omien maidensa pankeille kansallista ELA-hätäapulainaa (ELA = ”Emergency Liquidity Assistance”). Siinä tarkoituksessa nämä EKP:n haarakonttorit saivat painaa, antaa pankeille ja sillä tavalla laskea koko Emu-alueelle liikkeelle kansallisia euroja. ELA-päätökset, joiden ehdot ovat salaiset ja joilla ei ole riittäviä vakuuksia, tehdään EKP:n neuvostossa. EKP ei kerro haarakonttorilleen annetun ELA-hätäavun liikkeellelaskuoikeuden suuruutta. Se joudutaan arvaamaan EKP:n ja haarakonttoreiden tase-erien perusteella. Kyseessä eivät ole ihan pienet summat, sillä Irlannin keskuspankilla on ollut tällaista setelirahoitusvelkaa pääkonttorille 40-50 miljardia ja Kreikan keskuspankilla 50-100 miljardia euroa. EU:n budjettikurisopimuksesta Irlannissa käydyn kansanäänestyksen KYLLÄ-tulos palkittiin keväällä 2013 hyväksymällä kalliin ja lyhytaikaisen ELA-avun muuttaminen halvoiksi pitkäaikaisemmiksi valtion velkapapereiksi.

Jos ELA-maiden haarakonttorit (tällä hetkellä vain Kreikka) eivät pysty vastaamaan ELA-sitoumuksista pääkonttorille, niistä tulee myös Suomen Pankille epäsuoria laskuja. Epädemokraattista siinä on se, että osan näistä vastuista on ottanut yksi henkilö: Suomen edustajana EKP:n keskuspankin neuvostossa toimiva Suomen Pankin pääjohtaja.

Suomen ero Emusta saattaisi pelastaa meidät näiltä vastuilta.

5)Luotottaessaan pääosin yksityisiä pankkeja biljoonalla LTRO-eurolla EKP sai niiltä vakuudet, joiden arvo riittää normaalioloissa kattamaan luottoa saavan pankin maksukyvyttömyyden. Riski on se, että tulee koko systeemin kattava kriisitilanne ja että monet vakuudet sulavat yhtä aikaa. Systeemikriiseihin ei voi varautua ennalta millään vakuuksilla. Pankkien velkaantuessa niiden antamat vakuudet huononevat velan kasvun myötä.

Suomen Pankin itsenäistyminen saattaisi pelastaa meidät näiltä vastuilta.

Johtopäätökset

Suomi on Emussa eikä meillä ole mitään pehmennyksiä sen jäsenyyden tuottamiin velvoitteisiin. Emu-puskurit olivat europropagandaa ja ne rahat on käytetty toisiin tarkoituksiin.

Emu pakottaa kaikki sen jäsenmaat kilpailemaan kilpailukykynsä säilyttämisen puolesta tavalla, joka vaatii aina vain lisää vapauksia pääomille, julkisen vallan privatisointia ja valtioiden interventioita veronmaksajiensa varoilla raha- ja finanssijärjestelmään kiinnittyvän kroonisen keinottelun aikaansaaman tuhohakuisuuden torjumiseen. On todennäköistä, että sama politiikka jatkuisi, vaikka Suomi eroaisi Emusta. Poliittinen tyytymättömyys joutuu silloin etsimään ja löytämään uusia tapoja ilmaista itsensä, eivätkä ne tavat aina olisi totutulla tavalla demokraattisia. Kapina alkaa Euroopassa kuitenkin niistä maista, joiden on pakko noudattaa sisäisen devalvaation politiikkaa. Suomen ei ole – vielä – pakko.

Ero Emusta olisi hyppy tuntemattomaan, ja sen hinnan määrittäisi ennen muuta uuden markan valuuttakurssi.

Markkinoiden paineessa lisävelkaa tarvitseva Suomi ei voisi harjoittaa olennaisesti toisenlaista talouspolitiikkaa kuin Emussa ollessaan.

Suomen Pankki ei ole Suomen pankki vaan EKP:n haarakonttori. Suomen sitoumukset on tehty ilman, että niiden kaikista epäsuorista taloudellisista vaikutuksista olisi päätetty eduskunnassa. Sitä kautta ero Emusta saattaisi aiheuttaa arvaamattomia kuluja Suomelle.

Eduskunnan päätöksillä Suomi on mukana ERVV:ssä ja EVM:ssä, joiden kautta tehdyt juridiset sitoumukset saattavat – Suomen mahdollisesti erotessa Emusta – olla kallein osa siitä maksuun tulevaa hintaa.

Komission ehdottaman pankkiunionin velvoitteilta osallistua muiden maiden konkurssipankkien saneeraukseen ja niiden tallettajien säästöjen pelastamiseen Suomi voi välttyä myös Emun jäsenenä, jos hallituksella on siihen poliittinen tahto.

Järjestelmäkriisin perusongelma on se, että ei uskalleta tunnustaa virtuaalisten markkinavoimien liikkeelle laskeman katteettoman virtuaalirahan reaalitaloudelle aiheuttamaa ongelmaa. Sen määrä on ajettava alas. Siinä kyllä sitten pankkien taseet paukkuvat, mutta suurpankeille ovat valtiot antaneet turvatakuut: maailman suurimmat pankit, joiden muodostama mafia on maailman vaarallisin rikollisjärjestö (esimerkiksi juuri tällä viikolla Yhdysvaltain suurin pankki JPMorgan Chase sai lähes miljardin dollarin sakot keinottelusta), ovat ns. SIFI-pankkeja, joita ei päästetä konkurssiin. (SIFI = Systematically Important Financial Institution”) Virtuaalisen rahavallan hegemonia estänee rahapolitiikan paradigman vaihdoksen, ja kriisi jatkuu. Ostettu aika ei ratkaise systeemikriisiä  – jonka oloissa on vähitellen totuttu toimimaan ja josta on tulossa pysyvä olotila.

Euro vai ero?

Edellä lienee käynyt selväksi, että näiden vaihtoehtojen välillä on suurempi kuin vain yhden kirjaimen ero.

50 huomiota vasemmiston uusiutumisen suunnasta/Esko Seppänen Forssassa 31.8.2013

1 Vasemmiston kuuluu olla köyhän puolella. ”Ken maasta hyisen hallan loi pellot viljavat, ken nosti tehdasvallan ja linnat korkeat, ken riemut rikkahille luo, vaan kyynelmaljan itse juo?” Tämä esitykseni tässä Suomen Työväenpuolueen Forssan kokouksessa vuonna 1903 hyväksytyn ns. Forssan ohjelman 110-vuotisjuhlassa ei ole mikään uuden ohjelman luonnos. Tarkoitukseni on osoittaa, että vasemmiston kyynelmaljaan on runsaan 100 vuoden aikana kertynyt monia sellaisia uusia murheita, jotka kaipaavat aatteellista pohdiskelua ja uusia linjauksia.

2 Vasemmisto pihtisynnytettiin Ranskassa vuonna 1789 vaatimaan valtaa kansalle. Synnytyksen kätilönä toimi väkivalta. Vallankumouksen lapsena syntynyt vasemmisto on sen jälkeen toiminut 224 vuotta tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta. Kun sana ”vasemmisto” kuvasi alun perin Ranskan kansalliskokouksessa eli maailman ensimmäisessä parlamentissa istumajärjestystä puhemiehen näkökulmasta katsottuna, vasemmiston on oltava enemmän kuin pelkkä istumajärjestys.

3 Sana ”vasemmisto” kiinnittyy historiallisesti sanaan ”sosialismi”. Jos ei haluta vain parempaa kapitalismia vaan kapitalismia parempaa, on pakko kiinnittyä jonkin sortin sosialismiin, vaikka sillä sanalla on raskas historiallinen painolasti. Entiseen väkivallalla kuorrutettuun reaalisosialismiin ei ole paluuta, eikä ole, mihin palata.

4 Vasemmiston erilaiset oppi- ja aatesuunnat ovat suoraan tai epäsuorasti vanhan sosialidemokraattisen työväenliikkeen perintöä. Me kaikki vasemmistolaiset olemme historiallisesti jonkin sortin demareita yhdellä aalla (eli sosialisteja). Osa tovereista ei kuitenkaan tunnustaudu sosialisteiksi vaan on vasemmistossa pelkästään sosiaalisista syistä puolustamassa sosiaaliturvaa kahden aan sosiaalidemokraattina. Luokkatietoisuuden ikoni tohtori Marx ei nähnyt ristiriitaa yhtäältä työläisten elämän vähittäisten parannusten ja toisaalta kertarysäyksen eli vallankumouksen tavoittelemisen välillä. Vasemmistoon mahtuu monen sortin väkeä, ja puolueet ovat sen sorttiasema.

5 Ei ole vain yhtä laatua oikeaa sosialismia. Sosialismin määritelmien skaala alkaa siitä, että ”sosialismia on kaikki harrastus yhteiskunnan parantamiseksi” (Proudhon) tai että ”päämäärä ei ole minulle mitään, liike on minulle kaikki kaikessa” (Bernstein).  Vuoden 1903 Forssan kokouksessa hyväksymä ohjelma edustaa järeämpää linjausta: ”Yksityistuotannon syrjäyttäminen tekee yksityisomistuksenkin tarpeettomaksi ja vahingolliseksi, samalla kun kehitys luo välttämättömät henkiset ja aineelliset edellytykset uusille yhteistuotantomuodoille, joiden perustuksena on, että yhteiskunta omistaa tuotannon välikappaleet.” Forssan ohjelmassa sosialismi siis oli tuotantovälineiden yhteisomistusta.

6 Vasemmiston tavoite ei kuitenkaan voi olla kaiken yksityisomistuksen kumoaminen. Omalla työllä hankitun henkilökohtaisen omaisuuden tulee olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

0

7 Kiinnostava on Eduard Bernsteinin näkemys siitä, että sosialismi on samaa merkitsevä sana kuin demokratia. Sosialismin määritelmä olisi sillä kuitattu, jos tiedettäisiin, mitä on demokratia. Demokratia on kuitenkin aivan yhtä vaikeasti määriteltävä käsite kuin sosialismikin. Kun reaalisosialismi oli valtiomonopolistista sosialismia ja yhden puolueen valtaa, siitä oli demokratia kaukana. Siitä todellisuudesta, että sanoilla on oma historiansa, ei vasemmisto vapaudu vielä pitkään aikaan.

8 Demokratiaa eli kansanvaltaa on sekä suora demokratia kansanäänestyksineen ja kansalaisaloitteineen että edustuksellinen demokratia ja parlamentarismi, jossa vähemmistö voi vapaasti pyrkiä enemmistöksi. Vapaat vaalit tai pelkkä parlamentarismi ovat demokratian tärkeitä – mutta eivät kaiken kattavia – ulottuvuuksia. On vain kansallista demokratiaa, eikä ylikansallinen (EU-)demokratia eli kansanvalta ilman kansaa ole edes teoriassa mahdollinen.

9 Reaalisosialismissa hyväksyttiin ainainen taloudellinen puute ja pula, kun arveltiin, että se on sosialismia. Sosialismista tiedostettiin alussa vain se, että sen piti olla erilaista kuin kapitalismi, ja tässä mielessä se erosi kapitalismista viimeisen päälle. Kun luultiin, että alussa pitää kärsiä, jotta lopussa kiitos seisoo, se ajattelutapa ei toimi tänään. Valtaväestö eli nykyajan keskiluokka ei osta vaaleissa sellaista aatetta, joka perustuu köyhyyteen (vaikka se jakautuisi tasan ihmisten kesken) ja joka pakottaa väkivallan uhkan alla kärsimään puutetta ja kurjuutta. Kun politiikka on kamppailua nimenomaan keskiluokan sieluista, kapitalismilla on ollut erikoistarjouksessa taloudellinen kasvu. Sitä eivät edes vihreät aseta kyseenalaiseksi tervehtimällä ilolla lamaa ja laskukautta.

10 Kun vasemmisto ei pääse sosialismia pakoon. yksi vaihtoehto on lisätä sanaan joku etuliite ja puhua esimerkiksi uus-, luomu- tai ekososialismista. Toinen vaihtoehto on panna sen eteen joku adjektiivi ja puhua esimerkiksi vapaasta tai punavihreästä sosialismista tai monien maiden laitavasemmiston tapaan demokraattisesta sosialismista. Käsitteet ovat valtaa. Joka tapauksessa vasemmiston pitää luonnostella oma ihanneyhteiskuntansa ja siihen johtava tiekartta uskottavaksi rampiksi pois kapitalismin valtatieltä. Jos vasemmistolla ei ole uskottavaa omaa vaihtoehtoa, se on vielä kauan sidoksissa kapitalismiin kuin kalat sellaiseen happiköyhään veteen, jossa veden seisoessa paska nousee pinnalle.

11 Sosialismi – mitä se sitten onkin – ei seuraa luonnonlain varmuudella kapitalismia. Kapitalismi on joustava ja nopeasti itsensä uudistava systeemi, jolle ovat ominaisia taloudelliset paiseet, kuplat, kriisit ja lamat. Niistä systeemin häiriöistä se on aina toipunut – ja toipunee taas. Silti pitää kysyä, piilevätkö kapitalismin sisällä sen omat haudankaivajat? Onko kapitalismin parasta ennen-päiväys jo ohitettu. Kun reaalitaloudesta irtaantunut finanssikapitalismi valloittaa maailman, kuluttaako systeemi siinä samalla luomis-, tuotanto- ja organisoimisvoimansa loppuun ennen kuoleutumistaan? Onko kapitalismi loppupeleissä kertakäyttöjärjestelmä vai historian huipennus ja loppu, parasta mitä ihmiskunta on koskaan saanut aikaan?

12 Ilman yhteisöllisyyttä ja yhteistä (kansa)rintamaa ei vasemmisto pysty murentamaan oikeiston hegemoniaa. Siinä tarkoituksessa sen on luotava uudenlaisia yhteisöjä. kansankokouksia, kansanjuhlia, taidetapahtumia, liikuntatilaisuuksia ja ihmisten auttamisen organisaatioita. On mietittävä markkinoiden olemus, sillä myös uussosialismiin tulee kuulua markkinat, joille julkinen valta asettaa pelisäännöt keinottelun torjumiseksi ja systeeminkriisien estämiseksi. Vasemmiston ei pidä hyväksyä ns. vapaita markkinoita, joilla jokainen toimija saa edistää omaa etuaan yhteisen edun kustannuksella ilman yhteiskunnan valvontaa tai sääntelyä. Markkinoiden vapaus on pelkkä illuusio: suuret ja pienet eivät koskaan ole ns. vapailla markkinoilla tasavertaisia toimijoita.

13 Aika on kutonut kapitalismista yhteiskunnallisten seittien verkoston. Se ei ole vain markkinataloutta. Se on paljon enemmän. Se on politiikkaa, taloutta, tiedettä, taidetta, kulttuuria, viihdettä, uskontoa, sotaa, rauhaa, leipää, sirkushuveja ja vaikka ties mitä. Myös sen toimitsijat ovat sekalainen seurakunta vaikka mitä: rikkaita, rakkaita, (vähemmän) köyhiä, varkaita; pappeja, lukkareita, talonpoikia, kuppareita – ja varsinkin kuppareita. Kuppaussarvina toimivat pääomat. Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten kuppaamista jotensakin siihen tapaan, että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee”.

14 Vasemmiston sanojen ja tekojen uskottavuutta mitataan sen osallistumisella – jokainen puolue omassa maassaan – kansan hallinnoimiseen. Muualla hallitusyhteistyö puolueiden kesken perustuu aina vasemmisto- ja/tai keskustayhteistyöhön ja vain Suomessa oikeistoyhteistyöhön. Kokemus Ranskasta, Italiasta, Norjasta, Tanskasta, Islannista, monista Saksan osavaltioista ja Suomestakin osoittaa, että ihmisten luottamus laitavasemmistoon vähenee hallitustyössä ja että hyviä kokemuksia ei esiinny vastaavalla tavalla.

15 Valtio on hallitsevan luokan hegemonian vahvistamisen väline, jonka avulla kansalaisia alistetaan valtion valtaan. Vasemmiston pitää määritellä suhteensa valtiovaltaan: pyritäänkö ihmisiä hallitsemaan valtion välityksellä vai luodaanko valtiovallan valloittamisen ohella uusia, yhteisöllisempiä toimintamalleja. Kaikissa oloissa vasemmistolaisen valtion tulee edustaa positiivista vapautta: kanssaihmistä ei jätetä. Oikeistohan, jonka ei tarvitse miettiä eikä tuottaa vaihtoehtoja, edustaa negatiivista vapautta: osa kanssaihmisistä jätetään oman onnensa nojaan. Sitä ajatustapaa edustavat tämän ajan uusliberaaliset ja libertaristiset aatteet, jotka ovat yhteensovittamattomia vasemmistoaatteiden kanssa.

16 Valtion tehtäviin tulee kuulua myös kansakunnan tuotannollisen perustan vahvistaminen. Sitä varten sen tulee perustaa valtion omistukseen uusia, tulevaisuutta hyödyntäviä yhtiöitä sen sijasta että valtion omaisuutta privatisoidaan. Suomen valtion on ensi tilassa kansallistettava maapohjan sisuksen luonnonrikkaudet, jotka ovat olleet ei-kenenkään omistuksessa ja joutuneet vastikkeettomasti ulkomaisten kaivosyhtiöiden vapaaseen hallintaan.

17 Vasemmiston on tuettava vapaata ay-liikettä ja liittouduttava sen kanssa yhteiskunnan ja sen tuotantosuhteiden muuttamiseksi ja työntekijöiden etujen turvaamiseksi.

18 Kansanvaltaa, kansalaisten vapautta ja edustuksellista demokratiaa horjuttaa korporatismi: valtiovallan sekä työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen kolmikantainen, epäedustuksellinen liittouma.

19 Suomalaisen korporatismin linnake on työeläkejärjestelmä, jonka rahastot ovat jättiläismäinen sijoitusvallan keskittymä. Suomalaisten työeläkeläisten varoista kaksi kolmannesta on sijoitettu kotimaan sijasta ulkomaille hyödyttämään vierasta talouselämää ja kansainvälistä kasinokapitalismia. Eläkerahastot on kansallistettava toimimaan yhteiseksi hyväksi.

20 Ihmisen kaikkinaisessa tuotannollisessa toiminnassa luonto kuluu. Maapallolla seitsemän miljardia ihmistä tuottaa entropiaa, mikä merkitsee alati lisääntyvää epäjärjestystä. Entropialaki on luonnonlaki, jonka mukaan pitkällä aikavälillä ei ole mahdollista estää sitä, että ihmisten tuottama järjestys hajoaa, haurastuu, kuluu, jäähtyy, sulaa, purkautuu, hapettuu, ruostuu, rapautuu, mätänee, lahoaa tai muuttuu lämmöksi. Kaiken inhimillisen toiminnan lopputulos on ympäristön kulumista, ilmaston muuttumista, maapallon kemikalisoitumista, merien saastumista ja epäterveellistä ruokaa. Se on lisää entropiaa, jonka nopeaa lisääntymistä voidaan torjua uusiutuvalla energialla.

21 Luontoa pitää säästää tulevien sukupolvien käyttöön suosimalla pään töitä eli biotuotantoa, jonka raaka-aineena on sosiaalisen pääoman koko varanto: kieli, mieli, tieto, tunne, elämykset, mieli- ja muistikuvat, tavat sekä sosiaaliset suhteet, käytännöt ja käyttäytymiskoodit. Ne eivät käytössä kulu eivätkä vähene. Niiden jatkojalostus parantaa ihmisten luovuutta, toimintakykyä ja yhteisöllisyyttä.

22 ”Työ käsiemme, hengenkin siis ylevää on työtä. Työ tehty kourin jäntevin voi poistaa hengen yötä.” Vasemmiston on puolustettava maksutonta koulutusta kaikille työläisten ja heidän lastensa yhteiskunnallisen tasa-arvon toteuttamiseksi ja hengen yön torjumiseksi. Vasemmiston on taattava ihmisille puhdas ruoka ja huolehdittava sen kotimaisesta huoltovarmuudesta. Vasemmiston on saatava valtio tukemaan taloudellisesti niitä kanssaihmisiä, jotka ovat menettämässä kotinsa sisäilman homevaurioihin, eikä yksikään koulu tai päivähoitopaikka saa sairastuttaa lapsia ja opettajia homesairauksiin.

23 Pään työn ja palvelujen tuotannon kasvu vie pohjaa tohtori Marxin työarvoteorialta, jonka merkitys on ylitsekäymätön filosofisena oppina, mutta käytännön taloudessa kehitys on ajanut Marxin teorian ohitse. Luonnon kulumista ja virtuaalirahan massiivista liikkeellelaskua, joka vääristää reaalitalouden hinta- ja arvosuhteet, ei voida johtaa marxilaisittain tavarantuotannosta tai keskimääräisestä työajasta, vaikkakin kapitalistin voiton suhdeluvun laskutendenssi onkin ilmeinen.

24 Yhteiskunnan perusta on reaalitalous, jossa ihmiset tekevät työtä ja jossa työstä kasvaa toimeentulo. Palkkatyö on edelleen tärkein työn tulosten jaon muoto, mutta tärkeä yhteiskunnallinen voimavara on myös yrittäjyys, joka korvaa palkkatyötä. Vasemmiston on oltava pienen ja keskisuuren yritystoiminnan puolella suuryhtiöiden ja loismaisten pankkien, erilaisten varjopankkien ja kaikenlaisten finanssihyödykkeiden, -turhakkeiden ja -haitakkeiden liikkeellelaskijoiden mielivaltaa vastaan.

25 Sekä palkansaajien että yrittäjien on maksettava yhteiskunnalle veroja rehellisesti, kukin veronmaksukykynsä mukaan. Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden nimissä on lakkautettava kaikkinaiset työlle ja pääomalle annetut vero-etuoikeudet ja kitkettävä yhteiskunnasta harmaa veronkiertotalous ulkomaiden ja veroparatiisien kautta. On estettävä ansiotulojen muuttaminen pääomatuloiksi ja suurten pääomatulojen tosiasiallinen kunnallisverovapaus-

26 Työ on tehnyt ihmisestä ihmisen. Jokaiselle kansalaiselle on taattava työpaikka ja annettava mahdollisuus kuulua työyhteisöön. Tekemättömästä työstä ei pidä maksaa työkykyiselle ihmiselle kansalaispalkkaa, jonka työssä käyvät ihmiset joutuvat viime kädessä kustantamaan ja joka pitää tarjota myös Suomessa oleville ja Suomeen tuleville muiden EU-maiden kansalaisille.

27 Kansalaispalkan sijasta kansalaisten perusoikeuksiin tulee kuulua kattava sosiaaliturva (yhdeltä luukulta) ja toimiva julkinen terveydenhuolto koko maassa. On pelastettava terveyspalvelut ja hoiva privatisoimiselta ja yksityiseltä voitontavoittelulta ja lopetettava valtion (Kelan) suora tuki yksityisille ja kansalaisten terveydellä voittoa maksimoiville lääkäriyhtiöille. Kalliisti koulutettaville lääkäreille on määrättävä pakollinen harjoitteluaika kuntien terveyskeskuksissa tai sairaaloissa. On kehitettävä kuolevien ihmisten saattohoitoa ja säädettävä sietämättömiä kipuja kärsiviä ja kuolemassa olevia kanssaihmisiä varten eutanasialaki heidän oman vapaan tahtonsa toteuttamiseksi.

28 Systeemi, joka perustuu rahavaltaan, toimii niin, että vasemmiston vastapeluri on näkymätön markkinavalta ja virtuaaliset markkinavoimat. Markkinavalta on maailmanlaajuinen virtuaaliyhteisö, joka käyttäytyy yhtäläisesti, jonka jäsenet ovat vain sähköisessä ja digitaalisessa vuorovaikutuksessa keskenään, jonka toimet eivät ole sidottu kansainvälisiin sopimuksiin tai kansallisiin lakeihin, johon kuuluu omitusrutsa ja jossa pääomat pakenevat maasta ulos näkymättömillä jaloilla yksittäisen maan säätäessä yrityksille uusia veroja ja käyttäytymissääntöjä. Markkinavoimat ovat ihmisiä, yhteiskunnallisia toimijoita, jotka ajavat kuolleen ja esineellistyneen työn eli pääomien etua elävän työn ja sen tekijöiden kustannuksella.

29 Virtuaaliset markkinavoimat ovat Systeemi, joka ei enää palaudu yksittäisten kapitalistien vallaksi. On yhdentekevää, ketkä ovat yksityisomistajia ja pankinjohtajia ja muita rahavallan subjekteja. Systeemin näkökulmasta johtoasemassa olevat ihmiset käyttäytyvät aina samalla tavalla voittojen maksimoimiseksi. Tähän liittyen Nicholas Georgescu-Roegen, joka on löytänyt termodynamiikan entropianlain ja taloustieteen epäpyhän yhteyden, kirjoittaa vallasta: ”Jokainen eliittiryhmä luo aina uuden sosiaalis-poliittisen mytologian, jonka avulla tilanne pysyy hallinnassa ja jonka avulla eliitti pystyy ylistämään itse tuottamiensa hallinnollisten palvelujen arvoa rahvaan silmissä saaden sillä tavalla omien etujensa kaikkinaisen lisääntymisen näyttämään itsestään selvältä.”

30 Nykyisessä tietoyhteiskunnassa tieto, joka jalostetaan informaatiosta, on usein pelkkää taustahälyä ja asioiden loiskiehuntaa. Media monistaa usein vain sellaista taloudellis-poliittisen eliitin sanomaa kansalaisille, jolla ihmisiä sopeutetaan kulloisenkin vallan alamaisuuteen. Vapaa tiedonvälitys ja vapaa media ovat illuusioita, jotka ovat oma kaupallinen valtiomahtinsa demokratian ulottumattomissa. Suomessa on sanavapaus, mutta eliitti ei kuuntele, kun sille puhutaan.

31 Kansantaloustiede perustuu yleisesti kestämättömiin olettamuksiin eivätkä tiedemiehet pysty ennustamaan luotettavasti edes menneisyyttä. Tiedeyhteisö on neuvoton yhteiskunnan suojelemiseksi keinottelulta ja systeemin kriiseiltä. Tiede ei esimerkiksi tunne pääomamarkkinoiden inflaatiota, jonka hallitsematon kasvu ennustaa kuplatalouden romahdusta, eikä virtuaalirahaa, jolla pääomamarkkinoiden inflaatio rahoitetaan.

32 Vasemmiston on toimittava niin kuin Milton Friedman opettaa oikeistoa. Raskaan sarjan kapitalismin puolestapuhujana hän neuvoo oikeistoa todellisen muutoksen otollisesta hetkestä näin: ”Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin. Kriisin puhjetessa riippuu vallalla olevista aatteista, millaisiin toimiin ryhdytään. Minä katson, että meidän tehtävämme on juuri se, kehittää nykyiselle politiikalle vaihtoehtoja, pitää ne elossa ja tarjolla, kunnes poliittisesti mahdoton kääntyy poliittisesti väistämättömäksi.”

33 Jos poliitikot eivät tänä päivänä pysty tekemään markkinoiden toiminnasta ja markkinavoimien reaktioista riippumattomia ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin, niitä on silti valmisteltava tulevaa käyttöä varten. Kun raha puhuu, yhteiskunta vaikenee. Markkinavoimat panevat poliitikot tanssimaan markkinoiden nuottien mukaan, niiden soiton tahtiin. Se on vinha tahti, ja aina soi.

34Globalisaatio on levittänyt finanssikapitalismin ja sen perustana olevan libertaristisen aatteen markkinoiden vapauttamiseksi sääntelystä ja valvonnasta maapallon kaikkiin kolkkiin. Se on tapahtunut tavalla, jota on mahdotonta jäljittää. Kun globalisaatio jyrää, kansallisvaltiot jäävät jyrän alle. Globalisaation koko voimalla kuollut työ käy elävän työn kimppuun, ja aseina se käyttää pääoman näkymättömiä jalkoja, markkinakorkoja, kelluvia valuuttakursseja sekä laman uhkaa ja romahduksella pelottelua. Maailmantalous toimii kasautuneen, esineellistyneen ja kuolleen työn ehdoilla ja hyväksi.

35 Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana kapitalismi on muuttunut merkittävästi. Tohtori Marx kirjoitti jo puolitoista vuosisataa sitten fiktiivisestä pääomasta ja näki sen olevan kapitalismille luonteenomaista tavarantuotannon venyttämistä omien rajojensa ylitse. Rahatalous erkaantui reaalitaloudesta omaksi sfäärikseen itse asiassa vasta USA:n presidentin Bill Clintonin hallituskaudella. Kapitalismista tuli finanssikapitalismia, jossa tuotetaan (virtuaali)rahaa arvopaperistetuilla finanssituotteilla ja johdannaisilla, ja se tapahtuu ilman tavaroiden tuottamisen riesaa.

36 Rahan luomisen valta maailmassa on keskittynyt suurpankeille. Niistä 29 on sellaisia ylikansallisia SIFI-pankkeja (”systeemille tärkeitä finanssi-instituutioita”), joiden keinottelulle valtiot antavat sellaiset riskitakuut, että niitä ei päästetä konkurssiin. Pitäisi erottaa toisistaan keinottelusta elävät ja kuolevat suuret investointipankit, jotka hallitsevat finanssikapitalismin ydintä eli johdannaismarkkinoita 80-90 prosentin markkinaosuuksin ja joiden omistajia ja sijoittajia valtioiden ei tule pelastaa konkursseilta, sekä ihmisten käyttämät talletus- ja asuntolainapankit, jotka voivat olla yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa.

37 Kapitalismiin tulee kuulua omistaja- ja sijoittajavastuu riskeistä, joiden laukeamisesta niiden pitää maksaa täysi hinta. Kun EU:ssa sosialisoidaan pankkien riskit, velat sekä ongelmapankit, vasemmiston tulee vastustaa sellaista sosialisoimista.

38 Kansainvälinen pankkimafia, johon kuuluu suurin osa SIFI-pankeista, on maailman merkittävin rikollisjärjestö. Se pettää asiakkaitaan, kiertää veroja, tekee sisäpiirikauppoja, pesee rahaa, manipuloi korkoja – ja jakaa suurimman osan tuotoistaan bankstereiden itsensä kesken.

39 EU:ssa ei ole kansaa, joka olisi kansanvallan perusta. Se on ylikansallinen yhteisö, jossa päätöksenteko perustuu viime kädessä jäsenmaiden väkilukuun. Ylikansallinen päätöksenteko tuhoaa EU:n jäsenmaiden kansanvallan – eli demokratian. Siinä päätöksiä tekevät kansojen edustajat eivät vastaa lainsäädännöstä yhden maan äänestäjille eivätkä ole tosiasiallisesti äänestäjien vaihdettavissa. Väkilukuun perustuvat ylikansalliset (lue: enemmistöllä vastoin vähemmistöön jäävän maan parlamentin kantaa tehtävät) päätökset ovat kansojen näkökulmasta epädemokraattisempia kuin niiden oma päätöksenteko.

40 EU:n perustuslakiin on kirjattu sellaisia loukkaamattomia pääoman vapauksia, että EU:ssa kansalaiset eivät voi äänestämällä – eivätkä heidän edustajansa EU:n päätöksentekoelimissä – rajoittaa rahavallan vapautta. EU on, mitä se on: finanssikapitalismin juridinen olomuoto Euroopassa.

41 Vanhasen hallitus ilmaisi selkeästi Suomen virkakunnan alamaistamisen EU:n käskyläisiksi ehdottaessaan eduskunnalle EU:n perustuslain hyväksymistä. Jos ovat vastakkain EU:n tahto ja Suomen tahto, suomalaisten virkamiesten pitää panna ensisijaisesti toimeen EU:n tahto: ”Unionioikeuden normin ja kansallisen oikeuden normin välisessä ristiriitatilanteessa lainsoveltajalla on velvollisuus turvata unionioikeuden tehokkuus ja tarvittaessa jättää viran puolesta soveltamatta kansallisen oikeuden normia, sen säädöshierarkkisesta tasosta riippumatta.”

42 EU:n oikeistolais-sosialidemokraattinen eliitti tekee unionista liittovaltiota federalismin ikoneihin kuuluvan Jean Monnetin opin mukaan. Siihen liittyen Euroopan kansoja ohjataan kohden supervaltiota (liittovaltiota) ilman, että kansalaisille kerrotaan, mistä on kysymys. Se tehdään toinen toistaan seuraavilla askelilla, joista jokainen on puettu taloudellisen päämäärän muotoon.

43 Kapitalismin systeemikriisin seurauksena syntynyt Emun kriisi tarjoaa EU:n federalisteille tilaisuuden kääntää poliittisesti mahdoton poliittisesti väistämättömäksi ja lisätä EU:n liittovaltioimista.

44 Rahaliitto Emun kautta EU:n tärkein talouspolitiikan väline on sisäinen devalvaatio. Se on palkkojen ja eläkkeiden leikkauksia, sosiaaliturvan ja terveydenhoidon alasajoa, työttömyyttä, julkisen vallan toimintojen privatisointia ja ulkoistamista sekä maastamuuttoa.

45 EU:n demokratiavajeeseen kuuluu piittaamattomuus sen omasta perustuslaista ja EU-tuomioistuimen epäsuora lainsäädäntövalta lakien tulkinnalla.

46 Vasemmiston on oltava johdonmukaisesti Suomen kansan enemmistön puolella ja puolustettava Suomea sotilaallisella liittoutumattomuudella. Se on isänmaalle turvallisinta politiikkaa kotimaassa ja lähialueilla. Riippumattomuus Natosta tulee turvata yleisellä asevelvollisuudella ja itsenäisellä puolustuksella.

47 Vladimir Majakovski ennusti, että ”ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy”. Kapitalismin loppu ei ole näköpiirissä. Kun ennen sanottiin, että porvari voi joko nukkua tai syödä hyvin, tänään raharikas sekä nukkuu että syö hyvin. Kuinkahan vasemmisto tyytyy olemaan systeemin isäntien palkkarenkien roolissa?

48 Unelmia pitää olla. Vasemmistolla voi aivan hyvin olla unelma siitä, mitä on kypsä sosialismi eli kommunismi. Tohtori Marx määrittelee sen näin: ”Kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa kenelläkään ei ole mitään yksinomaista toimintakenttää, vaan kukin voi täydellistyä mille alalle tahansa, yhteiskunta sääntelee yleistä tuotantoa ja juuri sen kautta luo mahdollisuuden tehdä tänään tätä, huomenna tuota, aamupäivällä kalastaa, illalla hoidella karjaa ja syönnin jälkeen kritisoida, aivan kuten mieli halajaa, ilman että olisi aina metsästäjä, kalastaja, paimen tahi kriitikko.” Herää kysymys, kuka tekee työt? Orjatko, niin kuin ennen demokratian kehdossa Kreikassa?

49 Tuollainen paratiisi maan päällä ei toteudu tämänpuoleisessa elämässä eikä varmaankaan tuonpuoleisessakaan. Vaikka vasemmiston tulee tuottaa ihmisille iloa ja onnea, unelmia ja toivoa paremmasta sekä yhteenkuuluvuuden ja eteenpäin menon tunnetta, silti sen kuuluu olla ennen muuta ihmisten arjen liike. Arjen liike… Paino olkoon sanalla ”liike”.

50 Työstä ja taistelusta on nouseva solidaarisuus niin että kaveria ei jätetä.

Tällaisen muistion olen tehnyt 6.4.2013 itselleni omien ajatusteni selvittämiseksi, mutta panen sen jakoon, jos se auttaisi myös muita selventämään omaa ajatteluaan.

Kataisen hallituksen budjettikehysfarssissa jäi kokonaan vaille huomiota se, että hallitus ei pyrkinyt/kyennyt sopimaan valtion velkaantumiskierteen katkaisuhoidosta. Itse asiassa valtion velkaantumisen kasvun pysäyttäminen kääntyi mittavan yritysveroalen johdosta velkaantumisen lisäkasvuksi. Kun yhtiöveroprosentti alennettiin 24,5 prosentista 20 prosenttiin, se on nyt EU-maiden alhaisimpia ja vähentää valtion verotuloja miljardi euroa.

Olen huolissani valtion velkaantumiseen liittyvästä näköalattomuudesta. Uusi velka yhtiöverotulon menetysten paikkaamiseen on syömävelkaa. jolla ei paranneta valtion tulevaa velanhoitokykyä. On muita kuin verotukseen liittyviä tekijöitä, joiden takia Suomi häviää verokilpailun uusista ulkomaisista investoinneista.

Hallitus markkinoi - huomion siirtämiseksi pois valtiontalouden tasapainottamisen tarpeesta(?) - pyrkimystään lisätä veropolitiikalla taloudellista kasvua ja työllisyyttä. Sen tavoitteen toteutumista viimeisimpien veropäätösten seurauksena ei voida mitata useaan vuoteen, ja tehtyjen ratkaisujen vaikutusarviot perustuvat pelkkään kunkin arvioitsijan intuitioon. Minun kokemukseni sanoo, että tehdyillä veroratkaisuilla ei lisätä kasvua eikä paranneta työllisyyttä. Tuloerotkaan eivät kapene.

Arvioitani perustelen sillä, että veropoliittiset ratkaisut olivat pörssikeskeisiä ja perustuvat väärään uskoon siitä, että arvopaperipörssin hintatasolla olisi suora yhteys reaalitalouteen. Ei ole. Pörssikurssit ovat reaalitalouden ilmapuntari, joka kertoo finanssitalouden korkea- tai matalapaineesta, mutta mittari ei vaikuta reaalitalouden suursäätilan syntyyn.

En suostu hyväksymään, että pääomatuloille annetaan verotuksessa erityiskohtelu (joka on peräisin Erkki Liikasen neljännesvuosisata sitten sisäänajamasta kansallisesta ja harvoissa maissa käytössä olevasta osinkojen verohyvitysjärjestelmästä sekä heti perään Suomen ikioman pankkikriisin aikaan Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) esittämästä vaatimuksesta poistaa pääomatulojen progressiivinen verotus). Miksi Suomen rikkaiden pitää saada tulonsa alemmalla verotuksella kuin köyhien?

Pörsseissä vain jaetaan omistusta osakkeiden ostajien ja myyjien kesken, mutta niissä ei luoda uutta omistettavaa. Veroetuoikeutetuilla myyntivoitto- ja osinkotuloilla on suuri vaikutus tulonjakoon. Suomen suurituloisimmista tulonsaajista 2/3 maksaa tuloistaan veroa vain noin 20 prosenttia. Heidät on vapautettu kokonaan kunnallisveroista, joita pienituloisimmatkin suomalaiset joutuvat maksamaan kunnille, vaikka heidät olisikin tulojen pienuuden perusteella vapautettu valtion tuloverosta.

Pörssiyhtiöt jakavat voittojaan osinkoina omistajilleen. Kataisen hallituksen linjanvedossa jäivät kokonaan huomiotta vanhojen omistajien uusilta ostajilta saamat myyntivoitot ja niiden aliverotus. Myyntivoittoja suomalaiset luonnolliset henkilöt saavat osakekurssien hurlum hei-vuosina jopa enemmän kuin osinkotuloja. Nyt eletään taas sellaista aikaa.

Myyntivoitosta on – osakkeiden omistusajasta riippuen – saajalleen verovapaata tuloa 20 tai 40 prosenttia. Loppuosasta vero on pääomaveroprosentin verran: 30 tai 32 %. Näin ollen veroa maksetaan myyntivoitoista, joilla omistajat rahastavat omistustaan, vain 18-25,6 %. Myyntivoittajat ovat verojäniksiä työtulojen saajiin nähden.

Myyntivoitoilla ei ole mitään tekemistä kasvun tai työllisyyden kanssa. Ne lisäävät tuloeroja. Ne eivät edistä millään tavalla yhteistä hyvää, eikä niitä – ja osinkotuloja – pitäisi verottaa eri tavalla kuin työtuloja, eli lievemmin, löysemmin, lempeämmin ja letkeämmin.

Mitä pörssiosinkoihin tulee, ne hyödyttävät valtiota sangen vähän. Jos pörssiyhtiöt jakavat tänä vuonna osinkoja 8 miljardia euroa, niistä noin puolet saattaa mennä ulkomaille. Suurin osa näistä ulkomaille maksetuista osingoista lähtee Suomesta verottomasti! Sen johdosta pörssiyhtiöiden veronmaksukyky, joka paranee yhtiöveron alennuksella, ei realisoidu Suomen valtion verotuloiksi kuin pieneltä osin. Kun Suomeen jäävistä osingoista suurin osa mennee työeläkelaitoksille ja muille yhteisöille (eikä kansankapitalismiin uskoville piensijoittajille), nekin pystyvät kiertämään veronmaksun omalla tilinpidollaan.

Pörssiosakkeiden osingoista 30 prosenttia on ollut saajilleen verovapaata tuloa.Kataisen hallitus otti tästä verovapaudesta viimeisessä väännössä puolet pois, kun ensin se oli halunnut poistaa koko verovapauden. Kun 15 prosentin verovapaus (30-32 prosentin pääomatulon veroprosenteista) vielä jätettiin, sen jälkeen pörssiosakkeiden osingoista menee veroa 25,5-27,5 prosenttia. Osinkojensaajat ovat edelleen verojäniksiä työtulojen saajiin nähden.

Osakesäästäjät perustelevat osinkojen verottomuutta niin, että yhtiö on jo maksanut voittovaroistaan veron. Se on teorian vaan ei käytännön kysymyksiä. Monet pörssiyhtiöt eivät näytä verotettavaa kirjanpidollista voittoa mutta maksavat siitä huolimatta isoja osinkoja.

Suurin osa Suomen yhtiöistä ei ole pörssissä. Erityisen kummallinen on ollut valtiovarainministeri Antti Kalliomäen (sd) esittelystä vuonna 2004 säädetty laki, jossa näiden muiden kuin pörssiyhtiöiden luonnollisille henkilöille maksamista osingoista 90 000 euroa on ollut kokonaan verovapaata. (Kauppa- ja teollisuusministerinä Kalliomäen ”saavutuksiin” kuuluu vuonna 1998 valtiolle erityisen tappiollisen Fortumin pörssittämisen toimeenpano.) Tämä osinkojen verovapauslaki menee samalle demareiden syntilistalle kuin valtiovarainministeri Eero Heinäluoman (sd) esittelystä vuonna 2005 säädetty laki, jolla poistettiin rikkailta varallisuusvero.

Kataisen hallitus alensi hallitusohjelman mukaan tämän verottomuuden 60 000 euroon. Sen katon ylitse menevistä osingoista omistajat joutuivat maksamaan täyden pääomaveron (30-32 prosenttia). Kun verottomia osinkoja sai edelleen 60 000 euroa perheenjäsentä kohden, moni työläisperhe joutui tulemaan toimeenpaljon pienemmillä tuloilla, joista maksettiin progressiivinen tulovero.

Budjettikehyshappeningissä tämä 60 000 euron täysverottomuus ensin poistettiin, mutta omistajat saivat sen vastineeksi kaikille osingoilleen 75 prosentin verottomuuden! Heidän osinkojensa vero oli käytännössä 7,5- 8 % ilman osinkokattoa. Paavo Arhinmäki julisti tämän vasemmiston suureksi voitoksi.

Pian kuitenkin ilmeni, että hallitus oli tullut antaneeksi Suomen rikkaille pörssiin listaamattomien yhtiöiden osinkojen katottomuuden muodossa erittäin edullisen verokohtelun. Kepun puheenjohtaja Juha Sipilä kertoi Arhinmäelle myös osinkojen ketjuverotuksen kiellosta ja siihen liittyvästä holding-yhtiöiden kautta saatujen osinkojen verottomuudesta. Seuranneessa älämölössä hallituksen päätöstä muutettiin ja aliverotetuille 7,5-8 prosentin osinkotuloille asetettiin 150 000 euronkatto, sekin taas jokaista omistavaa perheenjäsentä kohden. Sen yli menevältä osalta veroprosentti on pääomatulojen 30-32 % miinus sama 15 prosenttia kuin pörssiosinkojenkin verovapaudelle eli käytännössä 27,2 %.Nämäkin osingonsaajat ovat verojäniksiä työtuloja saaviin nähden.

Suuria hyötyjiä tästä uudesta päätöksestä ovat ne, jotka nyt saavat 60 000-150 000 euron osingot mainitulla alhaisella 7,5-8 prosentin verolla sekä erilaiset immateriaalista työtä osakeyhtiön kautta myyvät ammatinharjoittajat (konsultit, lääkärit, asianajajat, parturit jne.).

Jos tämä osinkoveroale olisi syntynyt ilman ensin tehtyä ja ministereiden syvälliseen asiantuntemattomuuteen perustunutta budjetin kehyspäätöstä, lopputulos olisi ollut vasemmiston näkökulmasta kelvoton. Nyt se halutaan kokea vasemmiston torjuntavoitoksi kokoomuksesta. Jutta Urpilainen osoitti ensin tehdyn ja sitten puretun ratkaisun puolustamisessa sitä samaa poliittista pelon puutetta eli pompöösiä ylimielisyyttä, mikä oli ennen häntä leimannut demareiden ex-valtiovarainministereiden Erkki Liikasen, Antti Kalliomäen ja Eero Heinäluoman toimintaa rikkaita suosivien veroratkaisujen esittelijöinä.

Mitä yleensä tulee pörssin merkitykseen itse pääasiassa, kasvun ja työllisyyden lisääntymisessä investointien rahoituksen edistämisen näkökulmasta, se on lähinnä kielteinen. Jos sanon, että käytännössä se on nolla, en silloin erehdy kovinkaan paljon. Kun osingot karkaavat verottomasti ulkomaille tai ovat valtiolle huonosti tuloa tuottavaa aliverotettua tuloa, niistä on kovin vähän yleistä hyötyä.

Kun yritykset rahoittavat investointinsa pääsääntöisesti voittovaroillaan tai lainoilla, osingot syövät näitä voittovaroja. Kun pörssiyhtiöiden osingot ovat tänä vuonna 8 miljardia euroa ja kun Suomen koko teollisuuden investoinnit ovat pitkään olleet vain 3-4 miljardia euroa, investointirahaa on.Teollisuusyhtiöissä, joista suurimmat ovat pörssissä, voittoja jaetaan omistajille eikä niitä käytetä investointeihin. Sen johdosta hallituksen budjettikehystapahtuman veropoliittiset päätökset eivät vaikuta investointien rahoitukseen (suuryhtiöillä on niihin riittävästi tulorahoitusta), vaan ne vain ylläpitävät työhön perustumattomia ja aliverotettuja omistajien pääomatuloja.

Mitä sitten lainapääomien saantiin tulee, kasvuyrityksien investointien rahoituksen raportoidaan ajautuneen vaikeuksiin: pankit ovat sulkeneet reaalitalouden lainahanoja tilanteessa, jossa niillä on löysää rahaa enemmän kuin kenties koskaan aikaisemmin. Ne eivät tarvitse suomalaisten säästöjä eivätkä maksa talletuksille käytännöllisesti katsoen lainkaan talletuskorkoa. Tämän tilanteen tallettajien tappioksi ja reaalitalouden lamantorjunnan vahingoksi on luonut Euroopan keskuspankki (EKP) rahapolitiikalla, jonka mukaan se jakaa pankeille lähes ilmaisia lotroja (setelirahoituksen korvannutta bittirahaa) finanssikeinotteluun ilman mitään ylärajoja.

Turhaan ei Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) pidä euroaluetta maailman vähiten dynaamisena taloutena. Elämme pysähtyneisyyden aikaa.

Kataisen hallitus puuhastelee rikkaiden veroetuoikeuksien parissa eikä näillä nykyeväillä saa Suomea käyntiin – saati että se edes yrittäisi katkaista syömävelan kierrettä.

EU:n komission 8. varapuheenjohtaja Olli Rehn on kirjoittanut kirjan Myrskyn silmässä. Annan hänelle heti alkuun kiitoksen siitä, että osallistuu kansalaiskeskusteluun ja kirjoittaa itse. Olli osoitti poikkeuksellista kansalaisrohkeutta ns. Alpo Rusin tapauksessa, mutta vastaavanlaista peräänantamattomuutta ei esiinny hänen nykyisessä tehtävässään, jossa hän asettaa Suomen täysivaltaisuuden alisteiseksi EU:n ja sen komission vallan kasvattamiselle.

Olli Rehn on piinkova federalisti ja piintynyt liittovaltiomies, joka vaatii lisää yhteisöllistä päätöksentekoa, poliittista yhdentymistä tai yhdentymisen syventämistä. EU:n liittovaltioiminen tuo meille lisää yhteisvastuuta muiden veloista.

Kun Rehn jakaa kirjassaan systeemistä ja sen toimitsijoista ”kohteliaita kommentteja”, ne ovat – komissaariehdokas Alexander Stubbia siteeratakseni – VMP. Kun hän nimeää itsensä ”kansanvaltaiseksi poliitikoksi”, herää kysymys, onko komissiossa alettu politikoida, ja jos on, mikä tekee tästä entisestä yhden kauden kansanedustajasta ja Suomen kiintiökomissaarista ”kansanvaltaisen poliitikon? Kansan valtaa voivat mielestäni edustaa vain ne poliitikot, jotka kansalaiset ovat vaaleilla valinneet itseään edustamaan.

Kepun viljelijäväestön aatteellisena perillisenä tohtori Rehn viljelee puolitotuuksia.

EU:n perustuslain artikla 125 kieltää sekä komissiolta että jäsenmailta yhteisvastuun toisten maiden veloista. Sen kiellon kiertämiseksi komissio ehdotti Emun ylivelkamaille suunnatun 60 miljardin euron suuruisen ERVM-avun oikeusperustaksi perustuslain artiklaa 122.2. Sen mukaan avustamiskieltoa saa rikkoa, jos kysymys on ”luonnonmullistuksista tai poikkeuksellisista tapahtumista”. Rehn siteeraa perustuslakia vain tämän verran, vaikka lause jatkuu: ”joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa”. Komission mielestä jäsenvaltiot eivät muka voi itse vaikuttaa omaan velkaantumiseensa!

Suomen ja muiden maiden ylivelkamaille myöntämiä takauksia Rehn puolustelee niin, että niistä ”ei ole toistaiseksi tullut euronkaan menetyksiä”. Ei tietystikään ole tullut, kun sitä asiaa tarkastellaan vasta 10 vuoden kuluttua, sillä emumaiden Kreikalle myöntämiin luottoihin on kirjattu 10 vuoden lyhennysvapaa aika. Vasta sen jälkeen tiedetään, kuinka paljon meille tulee takkiin.

Rehnin tapaan minäkään en luota Suomen Kreikalle myöntämän 2 250 miljoonan euron lainan vakuuksiin, jotka on meille annettu maailman myrkyllisimpiin kuuluvien total return swap-johdannaisten muodossa. Se, että luotonantaja yrittää turvata saatavansa, ei kuitenkaan ole vain SDP:n harjoittamaa iltalypsyä tai yhteisten päätösten vesittämistä niin kuin Rehn antaa ymmärtää, vaan hyvä yritys ajaa suomalaisten veronmaksajien etua. Se, että siinä epäonnistuttiin, johtuu vain siitä, että Saksa pani vakuuksille kovat ja kalliit ehdot (ja sen lisäksi kielsi muita maita niitä vaatimasta). Myös pankkien olisi vaatia saatavilleen turvaavat vakuudet.

Federalistien ja muiden eurokraattien palvoma kultainen vasikka on euro, joka ”on yksi Euroopan yhdentymisen suuria saavutuksia”. Sen EU:n savutuksen seurauksena emumaat ovat ainoita itsenäisiä valtioita maailmassa, jotka eivät pysty vaikuttamaan maassaan käytettävän rahan arvoon.

Oma raha on valtion itsenäisyyden symboli. Kun EU siirtyi yhteiseen rahan ja tuhosi sillä tavalla kansallisvaltion tärkeän täysivaltaisuuden, se tapahtui liian suurella kiireellä, ja Emuun tuli ”valuvika”: sama rahapolitiikka ei sovi liian erilaisille maille. Kun taistelua käydään ihmisten tajunnasta, vallanpitäjät tuottavat joka järjestelmässä omat sirppinsä ja vasaransa.

Rehn etsiskelee Emun kriisin syyllisiä – aivan oikein – finanssikapitalismin suunnalta. Hän kirjoittaa, että nykyinen taantuma on ”lähtöisin kasino- ja kuplataloudesta, jonka muodostivat finanssikapitalismin järjestelmävirheet” ja että ” luottamus markkinoiden kykyyn korvata omat virheensä on joutunut romukoppaan”. Senkin hän näkee aivan oikein, että ongelma ei ole vain julkinen vaan myös yksityinen velka. Maailmassa on – tässä järjestyksessä ja suhteessa maan kansantuotokseen (BKT) – eniten velkaa Irlannilla, Japanilla, Englannilla, Espanjalla, Portugalilla, Yhdysvalloilla, Ranskalla ja Italialla. Näistä maista vain Japanin valtionvelka ylittää selvästi 100 % BKT:sta, joten suurin osa suurimpien velallismaiden veloista on yksityistä velkaa. Rehn vähättelee turhan päiten EU:n sisämarkkinoiden vaikutusta kapitalismin systeemikriisin leviämiseen Euroopassa unohtamalla pääomaliikkeiden kuuluvan EU:n turvaamiin sisämarkkinoiden vapauksiin. Siltä osin EU on kapitalismin poliittinen olomuoto Euroopassa.

Komissaarimme katsoo oikeaan suuntaan mutta ei näe Emun kriisin yhteyttä koko kapitalismin systeemikriisiin. Sen teki mahdolliseksi ja synnytti rahoitusmarkkinoiden libertaristinen (siis negatiiviseen vapauskäsitykseen perustuva) julkisen sääntelyn alasajo, sen teknologinen perusta oli digitaalivallankumous, siihen liittyivät kapitalismin transformaatio maailmanlaajuiseksi finanssikapitalismiksi ja rahatalouden eriytyminen reaalitaloudesta, sen levitti maapallon kaikkiin osiin pääomamarkkinoiden globalisaatio ja sitä syvensi katteettoman virtuaalirahan massatuotanto. Emu on kaikkea sitä.

Tässä tilanteessa Rehn haluaa palauttaa historiallisena pitämänsä ” kansanvallan ja markkinatalouden liiton”, jossa valtiot vievät ja markkinat vikisevät. Vaikka hän näkee, että tänään markkinat vievät ja valtiot vikisevät, hänellä ei ole näissä asioissa siviilirohkeutta haastaa markkinavalta ja vapauttaa politiikka vajaan kymmenen eurooppalaisen ja parinkymmenen muun maan pankin ideologisesta orjuudesta.

En ymmärrä, mitä Rehn tarkoittaa vaatiessaan katkaistavaksi linkin, ”joka sitoo valtiot pankkien pääomittamiseen ja vastaavasti pankit valtioiden tueksi”. Eikö juuri tämä ole sitä, mitä edustaa hänen kaipaamansa kansanvallan ja markkinatalouden liitto? Sen tajuan, että valtiot pääomittavat pankkeja ja sosialisoivat niiden velkoja, mutta sitä en ymmärrä, mitä on pankkien tuki valtioille. Nehän toimivat juuri päinvastoin saattamalla valtiot vaikeuksiin koronkiskonnalla ja vieläpä valtioiden omalla rahalla: EKP:n LTRO-ohjelma on julkisen vallan halparahaa pankeille lainattavaksi takaisin valtioille paljon korkeammalla korolla.

Jos tässä tilanteessa ei ole sopiva ajankohta vaatia holtittomaan luotonantoon ja vastuuttomaan keinotteluun syyllistyneissä pankeissa – niiden anoessa apua julkiselta vallalta – toimeenpantavaksi omistaja- ja sijoittajavastuuta ja jos tässä tilanteessa ei panna toimeen velkojen uudelleenjärjestelyä (eli velkasaneerausta) ennen ylivelkamaiden tai niiden pankkien avustamista yhteisvastuurahoilla, parempaa tilaisuutta ei tule koskaan. Niin ollen ovat hevosen paskaa (englanninkielinen ilmaus) nämä Rehnin esittämät mielipiteet Irlannin avustuspaketin käsittelyn yhteydessä: ”komission puolesta esitin, että sijoittajavastuuta koskevaa päätöstä ei pitäisi tehdä tuolloin – keskellä kriisiä – vaan olisi parempi odottaa seuraavaan vuoteen ja käsitellä asia myöhemmin” ja että ”keskustelukin sijoittajavastuusta ja velkajärjestelystä lähentelee talouspoliittista itsemurhaa” ja vielä että se ”luo paniikkia markkinoilla ja synnyttää itseään toteuttavan profetian”

Komission eurokansalaisille syöttämän euromyrkyn ainesosia ovat kriisi, katastrofi, paniikki, kaaos, hajoaminen, vaaran vuodet, populismi, finanssinationalismi ja ainoa vaihtoehto. Näitä mantroja hokemalla EU:n komissio tekee ”rakenteellisia uudistuksia” niiden etujen mukaan, joita sille sanelevat EU:n pyhittämät markkinavoimat. Ne ovat ylikansallinen virtuaaliheimo, jolla ei ole organisaatiota, johtoa tai kotipaikkaa, joka käyttäytyy yhtäläisesti ja jonka jäsenet ovat vain sähköisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Tämä rahavallan virtuaaliheimo äänestää jaloillaan, eikä sen ”markkinaparlamentti” ole sidottu eikä sitoudu kansainvälisiin sopimuksiin tai kansallisiin lakeihin. Virtuaalivallankäyttäjien riskienoton tappioiden sosialisoiminen maksatetaan huonontamalla kansallisvaltioissa ihmisten sosiaalista vointia.

Kun Suomi liittyi unioniin, eduskunta hyväksyi EU:n Acquis Communautairen, jonka mukaan tietyissä asioissa tehtiin aina vain yksimielisiä päätöksiä. Se on EU:n laki ja järjestys. Siitä näkökulmasta pääkomissaari José Manuel Barroso on demokratian pääinkvisiittori, kun hän esitti europarlamentissa, että ”vaatimuksella jäsenmaiden yksimielisyydestä ei enää anneta jonkun maan parille idiootille mahdollisuutta painostaa unionia.” Unioni ovat he, jotka eivät anna. Idiootit olemme me, joilta otetaan valtaa pois. He haluavat vallan siirrettäväksi heille, pois meiltä suomalaisilta idiooteilta, jotka vaadimme unionia toimimaan lakien mukaan.

Kun Olli Rehn vertaa jäsenmaiden yhteisvastuuta muiden veloista suomalaiseen kunnallisdemokratiaan (ikään kuin EU olisi pelkkä kuntaliitto), hän unohtaa perusasian: kansalaiset ovat kokeneet olevansa kuntalaisia ja heidän identiteettiinsä on rakentunut sen varaan, että heillä on ollut mahdollisuus tulla kuulluksi – tai ainakin valita ne edustajat, jotka tekevät päätöksiä. Samaa itsetuntemusta ei liity eurokansalaisena olemiseen. Bryssälän Baabelin torni on useimmille eurokansalaisille vieraan vallan kotipaikka, eivätkä ihmiset koe tulevansa siellä kuulluiksi. Sen kansallisia lakeja ylempiä lakeja säätävään parlamentin enemmistöön, jonka ei tarvitse nauttia suomalaisten luottamusta, ei Suomesta käsin voi vaikuttaa, eivätkä suomalaiset valitse sinne kuin 13 edustajaa 754:stä.

EU:n vallankäyttö on ylikansallista, mutta se ei ole demokratiaa, sillä ylikansallinen demokratia on käsitteellinen mahdottomuus. Demokratia on kansanvaltaa, eikä EU:ssa ole sitä vastaavaa kansaa. Demokratian muita perusteita EU rikkoo laittomuudella (jättäen noudattamatta perustuslain artiklaa 123 ja Euroopan keskuspankin osalta artiklaa 125), lakeja kiertämällä (perustamalla demokraattisen valvonnan ulottumattomiin ja EU:n rakenteiden ulkopuolelle valtioiden välisin sopimuksin osakeyhtiöitä) ja niitä omiin tarpeisiinsa tulkiten (EU-tuomioistuimen suosiollisella avustuksella).

Aivan erityinen  demokratiavaje liittyy Euroopan keskuspankin ja sen yhdessä EU:n komission ja IMF:n kanssa muodostaman ja ylivelkamaiden käskynhaltijana toimivan Troikan toimintaan. Ne ovat ottaneet jäsenmailta vallan määrätä epädemokraattisesti siitä, mikä on oikeaa talouspolitiikkaa, valvoa haukkoina määräyksiensä toteuttamista ja jakaa kurittomille maille rangaistuksia. Epäsosiaalinen talouspolitiikka annetaan jäsenmaille ulkoa ilman, että ne voivat siihen vaikuttaa.

Kyproksen vasemmistolainen presidentti kertoo, että Troikka määräsi valtion budjetin tasapainottamiseksi maan korottamaan jokaisen verovelvollisen veroa 3 prosenttia. Hallitus ehdotti, että sama verokertymä tuotetaan vapauttamalla pienituloiset veronkorotukselta ja perimällä vastaavasti suurituloisilta veroa korkeamman prosentin mukaan. Se ei kelvannut Troikalle, ja Kyproksen on korotettava myös pienituloisten veroja. Niin siis toimii troikkaväki, joka edustaa epädemokraattista vallankäyttöä. Kun Rehnin mukaan ”kansanvalta edellyttää poliittisilta johtajilta suunnan näyttämistä ja linjan vetämistä, ei vain jarrujen polkemista ja peräpeiliin katsomista”, rehniläinen kansanvalta toteutuu täydellisimmin ilman kansaa, komission sisässä, meistä idiooteista vapaana.

Kirjassaan Rehn käsittelee yhteistyökumppaneitaan silkkihansikkain. Hän ei halua paljastaa Björn Wahlroosin totaalista asiantuntemattomuutta EU:n asioissa. Häneltä unohtuvat EKP:n pääjohtaja Mario Draghin ja muiden eukkujen alumnikytkennät maailman merkittävimpään rosvopankkiin Goldman Sachsiin. Lähes ainoana henkilönä koko kirjassa esiintyy pelkällä etunimellään ja siis läheisenä ystävänä muuan George eli huippukeinottelija George Soros, joka pelaa markkinoilla euroa vastaan ja Emun kriisin syventämiseksi. (Toinen etunimellä esiintyvä henkilö Rehniä presidenttiehdokkaaksi pyytänyt ja pakit saanut Laanisen Timo ja kolmas Irlannin entisen valtiovarainministerin Brian Lenihanin vaimo Patricia).

Anglo Irish Bankin skandaalissa oman kansansa silmissä täydellisesti ryvettynyt hyvä veli Brian Lenihan osoitti Rehnin mielestä ”suurta henkilökohtaista rohkeutta ja voimaa sekä sitoutumista yhteisten asioiden hoitoon” ja oli ”vakaumuksellinen yhteiskunnan palvelija”. Maailman johtava talouslehti The Financial Times puolestaan nimesi hänet kahtena vuotena peräkkäin Euroopan huonoimmaksi valtiovarainministeriksi. Perusteena oli se Irlannin pankkien pelastamisen tapa, jonka seurauksena Irlannin valtionvelka kasvoi pankkien sosialisoimisen ja niiden rahoittamien keinottelijoiden pelastamisen seurauksena 27 prosentista yli 100 prosenttiin BKT:sta.

Anglo Irish Bankin sisäpiiriläisten pelastaminen tapahtui niin, että valtiovarainministeri (jota Rehn kutsuu välillä pääministeriksi) Brian Lenihan antoi kyseiselle pankille omissa nimissään mutta ilman hallituksen hyväksyntää 31 miljardin arvoisen maksusitoumuksen IOU:n (”I owe you), jonka realisoimiseksi Euroopan keskuspankin haarakonttori Irlannin keskuspankki pyysi pääkonttorilta luvan setelirahoitukseen eli Irlannin omien eurojen tuottamiseen tyhjästä. Luvan jälkeen rahat ohjattiin Anglo Irish Bankille, joka hoiteli niillä pankin sisäpiiriläisten etujen turvaamisen.

Sillä tavalla pankin omistajien ja asiakkaiden kiinteistökeinottelu pantiin maksuun Irlannin kansalle, ja valtiovalta joutuu lähettämään Euroopan keskuspankille panttivelkakirjojen lunastukseen kymmenen vuoden ajan joka vuosi yli 3 miljardia veroeuroa. Mitä pääkonttori omasta puolestaan tekee niille rahoille? Se hävittää ne ja siis tuhoaa irlantilaisten selkänahasta revityt eurot. Että sellaista sitoutumista yhteisten asioiden hoitoon edusti Rehnin yhteistyökumppani, ministeri Lenihan.

Rehn kertoo mielenkiintoisen yksityiskohdan. Vuonna 1991 Suomen ay-pamput hyväksyivät Ahon-Viinasen hallituksen ehdotuksesta Suomeen sisäisen devalvaation eli 7 prosentin palkanalennukset. Sen piti korvata markan ulkoisen arvon muuttaminen devalvaatiolla. En ollut ennen tiennyt, että ay-pamput olivat silloin suostuneet sekä palkanalennuksiin että devalvaatioon ja sen tuomaan palkkojen ostovoiman heikentämiseen. Asiasta kysyessäni Iiro Viinanen vahvisti, että Lauri Ihalainen oli silloin todella luvannut, että palkanalennusten lisäksi Suomen Pankki voi devalvoida markkaa vapaasti 10 prosenttiin saakka ilman että ay-liike vaatii siitä palkkoihin kompensaatiota. Ay-kenttä pani kuitenkin johtajansa järjestykseen, ja Suomessa toteutettiin sisäisen devalvaation sijasta oikea devalvaatio, joka oli oikea valinta. Sen seurauksena tapahtui se, minkä Rehn laskee euron ansioksi, että euro on ” luonut edellytyksiä kestävälle kasvulle 1990-luvulta lähtien” Devalvaation ansiota se oli eikä euron. Euro puolestaan loi 2000-luvun alkupuolella edellytykset kestämättömälle kasvulle, jonka seurauksena Suomen kansantuote aleni kriisivuonna 2008 noin 8 prosenttia. Silloinen BKT:n taso ollaan vasta nyt saavuttamassa.

Kun Suomen valtionvelka kasvoi viime vuonna 10 miljardia ja kasvaa tänä vuonna 9 miljardia euroa (2 ylimääräistä lisämiljardia tulla tupsahti tähän lukuun pienin otsikoin) ja kun muita talouspoliittisia joustovälineitä ei Emussa ole, keväällä myös Suomi joutuu sisäisen devalvaation kurimukseen. Se on talouden deflatoimista. Se on ollut ylivelkamaissa palkkojen ja eläkkeiden alentamista, sosiaaliturvan ja kansanterveyden alasajoa, koulutuksen ja muiden valtion budjettimenojen leikkauksia, työttömyyden torjumatta jättämistä ja niissä maissa koulutetun työvoiman maastamuuttoa. Vasta keväällä tulevat täydellä voimalla näkyville syksyn irtisanomiset.

Tilannetta ei helpota se, että Rehnin johdolla EU:sta tehdään myös pankkiunionia, ja sen kautta meille tulevat maksuun muiden maiden velkojen ohella myös muiden maiden keinottelupankkien saneerauksen kustannukset sekä niiden tallettajien säästöjen turvaaminen.

Joskus käy kateeksi Ruotsia, jossa kansa sai äänestää kumoon maan liittymisen Emuun ja joka sillä tavalla välttyy epävakaan yhteisen rahan ja kriisiajan kelvottoman rahapolitiikan konkurssin maksuilta. Ruotsista ei Olli Rehn pidä.