Esko Seppänen

Millaisia oikeuksia potilas tarvitsee? Potilaan ja omaisen näkökulma hoitoon, lääkkeisiin, kipuun ja hyvään kuolemaan //Esko Seppänen 2.5.2012

Tämä on alustus seminaarissa "Hallintoa vai hoitoa" lääketehdas Pfizerin toimitalossa 2.5.2012.

Kesällä 2010 Suomi juostiin taas kerran maailman kartalle. Newsweek-lehti valitsi Suomen maailman parhaaksi maaksi.

Kaikki, esimerkiksi kansan terveydenhuolto, ei kuitenkaan ole muissa maissa huonommin kuin Suomessa. Newsweekin terveyspalvelujen luokituksessa Suomi oli vasta 17. sijalla ja kaukana vertaistemme EU-maiden jäljessä.

Seuraavia tietoja löytyi, kun kävin lävitse OECD:n julkaisemat terveystilastot kuluneen vuosikymmenen lopun tilanteesta ja tutkin myös vastaavia EU:n (Eurostatin) tilastoja.

Siihen vaikuttaa myös palveluntuotannon rahoitus. Maassamme käytetään kansan terveyspalveluihin ja sen byrokratiaan varoja EU-maista lähes vähiten, vuonna 2008 vain 8,4 % kansantuotoksesta. Se on poikkeuksellisen vähän, sillä OECD:n EU-maista osuus on pienempi vain Slovakiassa (7,8 %), Unkarissa (7,3 %), Luxemburgissa (7,2 %), Tshekissä (7,1 %) ja Puolassa (7,0 %). Ne eivät ole Suomen varsinaisia verrokkimaita, joista kaikki sijoittivat terveyteen meitä enemmän.

Seuraavissa OECD:n EU-maissa terveysmenojen osuus oli Suomea suurempi: Ranska (11,2 %), Itävalta (10,5 %), Saksa (10,5 %), Belgia (10,2 %), Hollanti (9.9 %), Portugal (9,9 %), Tanska (9,7 %), Kreikka (9,7 %), Ruotsi (9,4 %), Italia (9,1 %), Englanti (8,7 %) ja vielä edellisenä vuonna Suomen jäljessä ollut Irlanti (8,7 %).

Sairastaminen ei ole EU-mittapuun mukaan Suomessa sairaille halpaa, jos sitä mitataan julkisin varoin maksetulla osuudella. Kun Suomessa julkisen vallan osuus terveysmenoista on vähän alle 75 %, useimmissa verrokkimaissa osuus on selvästi suurempi.

Mielenkiintoinen esimerkki tehottomasta ja kalliista terveysjärjestelmästä on USA, jossa terveydenhoito on yksityisissä käsissä ja jossa köyhillä ei ole varaa maksaa tarvittavia vakuutusmaksuja. Siellä käytetään terveydenhoitoon 16,0 % kansantuotoksesta. Tästä valtaisasta bisneksestä julkisen vallan osuus on (Meksikon jälkeen) OECD-maiden pienin: 46,3 % kuluista. Siellä ei tuoteta terveyttä kaikille, ja se, mitä tuotetaan, maksaa muita enemmän.

Huolimatta siitä, että kymmenet miljoonat jenkit ovat terveyspalvelujen näkökulmasta heitteillä ilman sairausvakuutusta, 88 % yhdysvaltalaisista tuntee itse olonsa terveeksi, kun taas Suomessa vastaavaa hyvää oloa tuntee vain 69 % kansalaisista. Suomalaisia vähemmän ihmiset tuntevat itsensä terveiksi vain OECD:n kaikkien köyhimmissä maissa.

Kun selvittelin, missä asioissa sangen keskimääräinen maamme poikkeaa muista, yksi asia on syntymähetkellä odotettavissa oleva elinikä. Muuten ollaan melkein muiden tasolla, mutta suomalaisten naisten elinikä (83 vuotta) on poikkeuksellisen paljon pitempi kuin miesten vastaava (76 vuotta). Suomalaisella on syntymähetkenään odotettavissa merkittävästi vähemmän terveitä elinvuosia kuin muilla eurokansalaisilla: miehillä 57 ja naisilla 56 vuotta. Pitää vain niukin naukin paikkansa se kansanviisaus, että suomalaiset miehet elävät terveemmin mutta kuolevat nuorempina kuin naiset. Molemmat sukupuolet poikkeavat EU:n keskimääräisistä terveistä elinvuosista, joita muiden kansojen miehillä on 64 ja naisilla 66, meillä siis lähes 10 vuotta muita vähemmän.

Jos ei ole kuolleisuuspuoli täysin hallinnassa, synnytyspuoli on meillä hyvissä käsissä ja OECD-maiden huipputasoa. Pian kuitenkin alkaa sairastaminen niin että esimerkiksi alle 14-vuotiaiden diabetes on Suomessa yleisempi tauti kuin missään muualla.

Muita nuorempana sairastuvaa kansaa ja sen sairauksien hoitoa varten Suomessa on vähemmän sairaalapetejä kuin missään muussa EU-maassa: 296 jokaista 100 000 asukasta kohden. EU:n keskimäärä on 487. Suomalaiset joko parantuvat nopeasti tai heidät kotiutetaan – hoitosijojen puutteessa? – muita maita sairaampina, sillä 5 päivän keskimääräinen hoitoaika suomalaisissa sairaaloissa on OECD-maiden viidenneksi lyhin.

Mielenterveyden järkkymisestä johtuvat itsemurhat näyttävät olevan ”kansantauti” suomalais-ugrilaisten sekä Baltian pienten ja idän suurten (Japani, Etelä-Korea) kansojen keskuudessa. Psykiatrisia sairaansijoja meillä on paljon, mutta esimerkiksi skitsofreenikot joutuvat palaamaan sairaalaan takaisin muita useammin.

Suomalaisella pitää olla mahdollisuus tuntea itsensä terveeksi, ja jos ei siltä tunnu, ihmisellä pitää olla mahdollisuus saada lääkärin apua.

Lääkäreitä 100 000 asukasta kohden on Suomea vähemmän vain Englannissa, Sloveniassa, Romaniassa, Unkarissa ja Puolassa. Suomi on tältä osin mutasarjassa, eikä varsinkaan maaseudun terveyskeskuksiin löydy lääkäreitä. Kun puhutaan potilaiden valinnanvapaudesta terveyspalvelujen suhteen, näyttää siltä, että siinä kysymys on yksityisten palveluntarjoajien mahdollisuudesta päästä nauttimaan julkisesta rahoituksesta (Ruotsin ja Norjan malliin). Suomessa lääkärit ajavat alas julkisia peruspalveluksia päästäkseen rahastamaan yksityisillä lääkäriasemilla, jotka palvelujen myynnin osalta ovat Suomessa pääosin ulkomaisessa omistuksessa.

Suuri vastuullinen tässä asiassa on lääkärien niukkuudella palkankorotuksia rahastanut ja yksityisen palvelutuotannon salavastaava Suomen Lääkäriliitto, joka on johdonmukaisesti vaatinut lääkärikoulutuksen supistamista. Lääkärikunta itse puolustaa lääkäripulaa vetoamalla lääkäreiden byrokraattiseen hukkakäyttöön, mutta sen argumentin kumoaa tilasto, jonka mukaan meillä lääkäreitä koulutetaan OECD:n mittapuun mukaan paljon keskimääräistä vähemmän (ja sairaanhoitajia keskimääräistä enemmän).

Julkisten palvelujen lääkäripulaa lievittää se, että suomalaiset käyvät EU-kansalaisista lähes vähiten lääkärin vastaanotolla (neljä kertaa vuodessa). Yleislääkäripalvelujen suhteen suomalaiset ovat keskenään lähes tasa-arvoisia, mutta erikoislääkärien palvelujen osalta rikkaat ovat muita tasa-arvoisempia.

Maamme perustuslain mukaan on julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Näen, että julkisen terveydenhuoltojärjestelmän murenemisen seurauksena perustuslain määräykset jäävät kuolleeksi kirjaimeksi. Väestön oikeutta terveyteen ja sairauksien hoitoon ei pystytä toteuttamaan niin että tänään toteutuisi se, mitä minä pidän hyvinvointiyhteiskunnan keskeisenä sisältönä: ilmaiset tai halvat terveyspalvelut kaikille.

Yksityiset palvelut ovat sekä järjestelmän hyvälaatuisia kasvaimia, joiden kautta saadaan palvelujen tarjontaan lisää hyvälaatuista ammattitaitoa, että pahalaatuisia syöpiä, jotka leviävät julkisten palvelujen ruumiissa erityisesti kaikkien helpoimpien sairausten hoitoon. Keikkalääkärijärjestelmä välttelee vastuuta kansan terveydestä kirjoittelemalla pelkkiä reseptejä ja lähetteitä erikoissairaanhoitoon. Kalliit palvelut jätetään yhteiskunnan maksettaviksi.

Kun keravalainen potilas ei saanut kosmeettista laihdutusleikkausta julkisella puolella terveyssyistä, turkulainen Pulssi suoritti operaation. Se aiheutti – aivan niin kuin julkisella puolella oli ennakoitu – komplikaatioita, jotka hoidettiin HUS:issa, jotka tulivat maksamaan useita satoja tuhansia euroja ja jotka perittiin Keravan kaupungilta. Sillä tavalla yksityinen puoli rahastaa, mutta ei maksa kaikkia kuluja.

Jos minä saisin päättää, terveyspalvelut olisivat maksuttomia tai halpoja, kansalaiset saisivat lääkäripalvelunsa kunnallisista terveyskeskuksista, hoitoonpääsyssä ei olisi kohtuuttomia odotusaikoja, terveyskeskuksissa ei olisi lääkäripulaa, hoitotakuu toimisi niin ettei se olisi vain peruste toimenpiteiden myöhästyttämiselle, kansalaiset saisivat terveyspalveluja joustavasti myös muualla kuin kotipaikkakunnalla, pitkäaikaissairailla olisi pysyvä lääkärisuhde ja reseptilääkkeet olisivat ilmaisia (mihin Kuuballa on varaa toisin kuin meillä!) tai halpoja.

Nämä ovat hyvinvointiyhteiskunnan laatuvaatimuksia.

Potilaan oikeuksia määrittävä EU:n terveyspalveludirektiivilisää teoriassa palvelujen valinnanvapautta, mutta käytännössä vaihtoehdot ovat kielimuurin takana ja Suomesta katsottuna yleensä etäällä. Potilas on oikeutettu oman maansa sairausvakuutuskorvauksiin, mutta sairaalapalvelujen käytön osalta vaaditaan ennakkolupa (tai itse asiassa se riippuu siitä, mitä eduskunta päättää direktiiviä voimaan saattaessaan.Pitäisi päättää siitä, että vaaditaan ennakkolupa.). Oman maan jonoja ei vieras voi ohittaa. Nämä rajoitukset valinnanvapauteen ovat kohtuullisia varsinkin kun ensiaputilanteita varten on olemassa ”eurooppalainen sairaanhoitokortti”.

Itse olen potilas ja sairastan Parkinsonin tautia. Meitä on Euroopassa miljoona, ja lääketehtaille me olemme ihanteellinen potilasryhmä lääkkeiden kehittelyä varten. Lääketehtaallehan on edullista, että sairaita on paljon, että taudista ei parane ja että se vaatii jatkuvan lääkityksen. Orion on valitettavasti lopettanut meidän tautimme lääkkeiden kehitystyön ja keskittyy osinkojen jakamiseen vanhojen Parkinson-lääkkeidensä voitoista.

Minun tautini ei tapa eikä ole neurologisistakaan sairauksista vaikein tai epätoivoisin. Syöpä saattaa tappaa.

Syöpiä meillä on paljon ja syöpälääkäreitä vähän. Ne, jotka toimivat alalla, hoitavat sairaita niin että Suomea pienempi syöpäkuolleisuus on vain Meksikossa, Ruotsissa, Islannissa ja Kyproksella. Meillä löydetään monet syövät ajoissa?

Kun saadaan lääkäriltä arvio siitä, että se on menoa nyt, tärkeimpiä asioita sen jälkeen ovat kuolevan psyyken hoito ja loppuvaiheen kipujen torjunta. Tämän sanon isänä, joka menetti poikansa parantumattomaan, erittäin kivuliaaseen cholangiocarcinomaan.

Meidän potilaallemme, jolle annettu mitään toivoa, ei annettu myöskään henkistä valmennusta vastaanottamaan sitä, mitä on tulossa. Hän jäi yksin googlensa kanssa, ja varsinkaan siellä ei ole jaossa muuta kuin epätoivoa. Ketään potilasta ei saisi jättää yksin ahdistukseen.

Kuolemaantuomittujen syöpäpotilaiden hoito ei siis saisi olla pelkkää myrkyttämistä, vaan ahdistusta ja henkistä hätää pitäisi hoitaa inhimillisemmin kuin pelkillä pillereillä. Kuolevat etsivät turvaa ja lohtua kaikilta mahdollisilta tahoilta, monet myös niiltä taivaan valtakunnan maallisilta edustajilta, jotka uskovat rukouksen ja esirukouksen parantavaan voimaan. Meidän pojan käsitys siitä avusta oli tyly. Jos Jumala oli antanut hänelle parantumattoman taudin, pitikö hänen muka vielä rukoilla ja anoa samalta Jumalalta apua, jota tämä on kykenemätön toimittamaan. Cholangiocarcinomasta ei tapahdu ihmeparanemisia.

Kun olen arvostellut julkisuudessa lääkärikuntaa kivuntorjunnan osaamisvajeesta, olen saanut postia kuolemaantuomituilta. Seuraavassa pari esimerkkiä.

Syöpäpotilas 1:

”Minusta Husissa asiat eivät ole oikein raiteillaan. Olen käynyt kahdessa lääkäritapaamisessa ja kummallakin kerralla on ollut lääkärinä nuori noviisi, joka ei tunnu oikein ymmärtävän tautiani ja vielä eri lääkäri! Saamaani MRI-lausuntoa ei selitetty minulle millään tavalla, joka oli myöskin outoa. Esitin kysymyksen Cyber Knifestä, ei ollut kuullutkaan moisesta.”

Kenen tahansa kohdalle saattaa varsinkin yliopistosairaalassa sattua noviisilääkäri, jolta puuttuu inhimillinen kokemus, valmius ja lämpö kohdata syövän kuolemaan tuomitsema epätoivoinen ihminen. Jos toivottomuuden ongelmaa ratkotaan ilman kokonaisvaltaista inhimillistä potilasvastuuta, se on heitteillejättöä. Kiireinen ilmapiiri, potilaalle käsittämätön ammattikieli ja henkilökuntapula ovat toivon tappajia. Toivoa ei aina ole niin kauan kuin on elämää, mutta ei sitä silti saa tappaa. Se kyllä kuoleentuu itsestään.

Syöpäpotilas 2:

”Mun viime aikojen perusteella ei ole niin väliä enää kuolla kotona. Vaan siellä missä on helpoiten ok olo. Hirveä päivä, nukutettiin että voitaisiin laittaa suolistoon stentti. Ja kun heräsin, sanottiin ettei sitä voitu laittaa. Mutta vatsa oli tungettu täyteen ilmaan ja kivut olivat helvetilliset. Ja vielä pahenivat eivätkä uskoneet kun sanoin että nyt on jotain pahasti vialla. Uskoivat sitten äkkiä kun aloin 10 min oksentamaan paskaa. Olin varma että näin mä sitten kuolen, pahimmalla tavalla. Kaikki lääkärit yhtäkkiä paikalla. Nyt sain suolihuuhtelun ja ruljanssi jatkuu. Voi olla etten enää pääse kotiin niin kuin alunperin pelkäsin. Lopussa ainakin ollaan, kroppa on aivan sekaisin :( Pääsisipä jo pois, tämä aika on hirveää.”

Näiden viestien perusteella vedän seuraavia johtopäätöksiä:

1.Kaikilla potilailla ei ole pysyvää lääkärisuhdetta. Tulee olla.

2.Kaikki hoitavat lääkärit eivät kykene paneutumaan potilaan osaan. Pitää kyetä.

3.Potilaan oikeutta saada selkokielistä tietoa tilastaan ei aina kunnioiteta. On kunnioitettava.

4.Joskus kuolevia ylihoidetaan kipuja lisäten. Ei saa lisätä kipuja.

5.Aina ei uskota potilaan subjektiivisia tuntemuksia omasta tilastaan. Pitää uskoa.

6.Lääkärikunnalla ei ole aina pätevää kivuntorjuntatietämystä. Tulee olla.

Asianmukainen saattohoito ei ole Suomessa vielä kaikkien kuolevien potilaiden saatavilla kaikkialla vaan riippuu kotikunnasta. Kuitenkin arvokas, hyvä kuolema kuuluu kaikille yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Sen kuuluu olla ns. jokamiehen ja myös -naisen oikeus. Kun esimerkiksi Helsingin kaupunki on varannut Terhokodista 12 paikkaa (17:stä) kuolevia kaupunkilaisia varten, sinne saattohoitoon – jos tässä yhteydessä on lainkaan sopivaa sanoa – pääsevät vain onnekkaimmat.

Ongelma on yksityisten, monikansallisten yhtiöiden hakeutuminen myös saattohoidon markkinoille ilman tarvittavaa hoitovastuuta ja sitä kautta palvelujen hyvää laatua. On anteeksiantamatonta, että joukostamme poistuvien kanssaihmisten saattohoito valjastetaan tuottamaan voittoa siirrettäväksi veroparatiiseihin pakoon yhteiskuntaa, joka voitot maksaa. Turussa on säätiöpohjaisen Karina-kodin ammatillinen saattohoito-osaaminen uhattuna, kun Turun kaupunki kilpailutti saattohoitopalvelut ja Mehiläinen voitti kisan tarjottuaan halvempia mutta ilmeisesti Karina-kotia huonompilaatuisia palveluja yhdistettynä saman yksikön hoivapalveluiden tarjontaan. Jos syöpähoitoyhdistyksen ylläpitämän Karinaan vuosikymmenten aikana kasaantunut ammatillinen osaaminen hajoaa pirstaleiksi, samanlaatuista organisaatiota ei enää saada uudelleen kasaan. Mehiläinen ei ilmoita, jatkaako se mitä ilmeisimmin voittoa tuottamattomien saattohoitojen tarjontaa vielä vuodenvaihteen jälkeen Turun käynnistäessä uuden kilpailutuksen kaupungin lähetteistä.

Tänään Suomi on arvokkaan, kivuttoman kuolemisen takapajula, kansainvälistä mutasarjaa. Suomalaiset lääkärit ovat moniosaajia, mutta kuoleminen ei kuulu jokaisen osaamisalueeseen samaan tapaan kuin tautien torjunta ja elämän säilyttäminen. Lääkäri, joka ei osaa joukostamme poistuvien kivuntorjuntaa eikä kysy neuvoa sen osaajilta, on kiduttajalääkäri. Kun sanoin näin TV 2:n ”Inhimillisessä tekijässä”, jotkut lääkärit olivat pahoittaneet mielensä. Silti pidän kiinni siitä, että Suomen lääkärikunta osaa luvattoman huonosti kuolevien kanssaihmistemme vaikeiden kipujen torjuntaa eikä laskeudu suuressakaan neuvottomuuden tilassa alas pompöösiltä jalustaltaan kysymään neuvoja alan osaajilta.

Apu-lehdessä Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen ”allekirjoittaa väitteen kotimaisen lääkäriammattikunnan osaamattomuudesta, ja kutsuu sitä jonkinlaiseksi ’asennevammaksi’ parantumattomasti sairaiden hoitoa kohtaan… Jokaisella kuolevalla pitäisi olla lääkäri, joka kantaa vastuun viimeiseen saakka. Potilaan täytyy tietää, että jollekin voi aina soittaa.”

Meidän tapauksessamme kuolemaantuomitulla oli selkeä käsitys lähdön luonteesta: odotettavissa olivat sietämättömät kivut. Pojalleni luvattiin, että kivut torjuttaisiin, kun tulisi aika siirtyä palliatiiviseen hoitoon. Lupaus helpotti elämistä kohden kuolemaa, mutta lopussa kävi niin, että Helsingin kaupungin kotisairaanhoito ei pystynyt täyttämään annettua lupausta, kun taas Terhokoti toimi ammattimaisesti. Kaupungin kirjoituspöytäbyrokraatit olivat antaneet potilasta näkemättä määräyksiä käytettävien kemikaalien ylärajoista tavalla, joka ei tuottanut kipujen torjuntaa. Hoitajat näkivät tilanteen, jolle oli ominaista sisuskalujen kyvyttömyys ottaa vastaan ruokaa ja juomaa ja kehon toimimattomuus kuona-aineiden poistossa, mutta he olivat määräystensä vankeja. Kotisairaanhoitajille pitäisi kipuasioissa antaa valtuudet toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Hyvä hoitaja paikan päällä on parempi asiantuntija kuin virka-ajalla toimistoaan hallinnoiva ja kivunlievityksen taukoväleistä päättävä esimieslääkäri.

Olen ottanut missiokseni toimia tässä asiassa väsymättömästi riittävän kivuntorjunnan puolesta. Se saadaan kuntoon ilman yhtäkään EU:n uutta päätöstä, ilman uusia Suomen lakeja, ilman lääkintöhallituksen ohjeistuksen muutoksia ja ilman valtion tai kuntien lisärahoitusta. Kun joka kolmas suomalainen sairastuu syöpään, tähän kansantautiin tarvitaan lisää hoitohenkilökuntaa sekä enemmän kokonaisvaltaisuutta ja -vastuuta. Kemian teollisuuden tuotteilla tapahtuvan hoidon ohella potilaalle on tärkeä kohdata inhimillistä lämpöä.

Jos kivuntorjunta ei Suomessa ole kaikkien saatavilla kaikkialla, puhe on käännettävä vaihtoehtoihin. Parantumattomasti sairaana ja kipuihin riutuvana kansalaisena minä vaadin saada yhteiskunnalta toivottomassa tilanteessa kemiallista kuolemisapua. Eutanasia on siinä tilanteessa minun oma tahtoni, mutta ongelma on se, että laki ei sitä salli.

Sana eutanasia tulee kreikan kielestä ja sen sanatarkka käännös on ’hyvä kuolema’. (Kreikan kielessä eu tarkoittaa ”hyvää” ja tanasia tulee siitä, että Thanasos on hyvän kuoleman jumalolento.) Haluan käyttää eutanasiasta armokuoleman sijaan ilmaisua hyvä kuolema, sillä kysymys ei siinä ole muiden armosta tai kenenkään tappamisesta tai murhaamisesta vaan ihmisen omasta toiveesta saada kuolla kivutta.

Sietämättömien kipujen sattuessa kohdalleni – ja niin kauan kuin kykenen kuolemaan johtavan sairauden vielä sitä estämättä ilmaisemaan oman tahtoni – haluan, että yhteiskunta tarjoaa minulle hyvän kuoleman mahdollisuuden kipujen ikuiseen poistoon siihen tarkoitukseen soveltuvilla lääkeaineilla. Muu on kuolemaan johtavan kidutuksen sallimista. Haluan hyvää kuolemaa, jolle vaihtoehto on huono kuolema esimerkiksi kävelemällä veturinkuljettajan kauhuksi junan alle.

Kuolema ei ole teorian vaan käytännön kysymyksiä. Filosofit ja papit harjoittakoot elämän alun ja lopun teoretisointia, ja hyvä on, jos se jotakuta auttaa. Teorioita tärkeämpi on käytäntö: kuinka torjua sietämättömiä fyysisiä kipuja, joita lisää elämisen tuska. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan yli 4/5 suomalaisista kannattaa tietyissä olosuhteista armollista hyvää kuolemaa.

Lääkäriliitto ja kirkko vastustavat. So what? Eutanasia on vaihtoehto silloin, kun kipujen torjuntaan eivät pysty papit eivätkä lääkärit. Julmaa itsekkyyttä on näiden ammatinharjoittajien eettis-moraalinen paatos ihmisarvosta, jota siinä tilanteessa ei kuolevalla ole. On totta, että Jeesuskin kärsi, mutta nämä muut eivät kärsimälläkään nouse kolmantena päivänä kuolleista. Niin että tässä asiassa abortteja tekevät lääkärit ja kärsimistä ihannoivat papit eivät ole auktoriteetin asemassa vaan kansalaisia niin kuin me muutkin.

Lääkärilehden pääkirjoituksessa Juha Hänninen kirjoittaa:

”Eutanasian laillistamista vastaan on usein esitetty ns. kaltevan pinnan argumentti, jonka mukaan toimenpide saattaisi laajeta hallitsemattomasti. Sitä vastaan tosin puhuu se, että eutanasia vaikuttaa eniten sen tehneisiin lääkäreihin. Suurin osa olisi valmis eutanasiaan uudestaankin (95 %), mutta osa kärsii toimenpiteen jälkeen mm. ahdistuneisuudesta ja unettomuudesta. Perheissä kuolinavun ei ole nähty lisäävän surua tai ahdistuneisuutta. Lääkärikunnalla on tuskin mitään syytä laajentaa eutanasiaa sen laajemmalle kuin olisi välttämätöntä inhimillisen kärsimyksen kannalta.”

Kuolemisapua ei tietystikään tarvitse antaa niiden, jotka eivät siihen eri syistä kykene.

Laillinen tapa jouduttaa kuolemista on sedaation mahdollisuus. Sillä tarkoitetaan nukuttamista ikuiseen uneen. Silloin ei anneta ruokaa eikä juomaa eikä nesteytetä, mutta kuona-aineet katetroidaan pois. Sedaatiosta päätettäessä ollaan jo helvetin esikartanossa, ja siitä päättävät muut kuin potilas itse. Miten muuten lääkärin näkökulmasta mahtaa erota sedaatiopiikki ja eutanasiapiikki?

Minä en halua mihinkään esikartanoon. Vaadin eutanasian laillistamista Hollannin ja Belgian tapaan. Sveitsin tapa sallia avustettu itsemurha niin, että sairaala antaa lääkkeet, jotka potilas ottaa itse, käy sekin. Jos olen kipuisa ja pian joka tapauksessa jättämässä elämän ilot, en halua pidentää kuoleman odotusta tarrautumalla epätoivoisesti elämään, joka tuottaa pelkkää tuskaa. Tänään voin itse hyvin, mutta puhun niiden muiden puolesta, joille tämä asia on tärkeä, lähtö tulossa ja kivut torjumattomissa.

Eutanasian, merkityksessä ”hyvä kuolema”, tulee aina olla asianomaisen oma tahto. On mahdollista, että kriittisen vaiheen tullessa päälle potilas on siinä tilassa, että mitään ei enää haluta eikä sovita. Siksi tahto pitää ilmaista ajoissa, ja sen toteuttamiseen tarvitaan vaikeissa tapauksissa ammattiapua.

Arvostan niitä lääkäreitä, jotka jättävät kipuihinsa kuolevan potilaan saataville lääkkeitä ja kertovat potilaalle ja lähiomaisille niiden yliannostuksen johtavan kuolemaan. Se ei ole varoitus vaan mahdollisuus. Vihaan sanontaa ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”.

Näiden asioiden parissa toimiessani olen oppinut, että elämä tässä ja nyt, eikä ole muuta elämää. Olen oppinut, että ”rakasta, kärsi ja unhoita, lyhyt tuokio onni on”. Olen oppinut, että onni on saada elää hyvin – ja kuolla hyvin.