Esko Seppänen

Olen juuri palannut Kiinasta.

Olin siellä poikani Iiron kutsusta todistamassa hänen tuottamaansa megaluokan tv-tapahtumaa, joka lähetettiin viikko sitten Kiinan keskustelevision monella kanavalla kolmen tunnin suorana lähetyksenä. Isännät sanoivat, että lähetyksellä oli puoli miljardia katselijaa. Jos oli puoletkin siitä, sekin on melkein kuin koko USA:n asukasluku. Niin paljon oli katsojia joka tapauksessa ollut, että matkustellessamme sen jälkeen turisteina päätähtenä olleen siipipukumiehen Jeb Corlissin kanssa eri lentokentillä tavattoman monet kiinalaiset lentomatkustajat halusivat samaan kuvaan hänen kanssaan.

Olen käynyt Kiinassa usein. Kehityksen vauhti on sanoinkuvaamaton. Kiinan kansallislintu on kurki, nostokurki. Niitä on joka paikassa.

Kiinan kakku on päältä kaunis, mutta sen sisällä on demokratiasilkkoa. Kiina ei ole kommunistinen maa, ja sikäläinen 80 miljoonan kommunistinen puolue on ennen muuta patrioottinen vakauspuolue siihen tapaan kuin Putinilla on Venäjällä kokoomuksen sisarpuolur yhtenäinen Venäjä. Kiinassa ei näytellä mitään oikeusvaltiota tai demokratiaa. EU:ssa näytellään, ja Venäjälläkin.

Kun tulin kotiin, Kreikka näytti sillä aikaa kypsyneen lisää EU:n sopassa.

Mausteita soppaan heittää saksalaisjuristi Markus Kerber, joka on haastamassa Euroopan Keskuspankin pääjohtajan Jean-Claude Trichetin EU-tuomioistuimeen vastaamaan EKP:n laittomista toimista sen ostettua markkinoilta ylivelkamaiden joukkovelkakirjoja omaan laariinsa. Sillä tavalla se on rikkonut selvästi EU:n perustuslain artiklaa 123. Kaikki sen tietävät.

Kerberin kanne raukeaa nähdäkseni siihen, että EU-tuomioistuin ei ota sitä käsittelyyn. Peruste lienee se, että eurokansalainen Kerber ei ole asianosainen. Jos EU:n tai EKP:n saaminen vastaamaan laittomista toimista olisi niin helppoa, että eurokansalainen siihen pystyisi, minä olisin vienyt EKP:n tuomiolle jo viime keväänä. Tosin minua olisivat pelottaneet ne jättiläismäiset laskut vastapuolen oikeuskuluista, jotka olisivat tulleet maksuun minulle, jos olisin hävinnyt jutun.

Tapaus on niin selvä lainrikkomus, että häviö olisi ollut teoriassa mahdoton. Käytäntö on toinen juttu varsinkin kun kyseessä on EU:n oikeuskäytäntö. Einari Vuorela sanoo, että ”toivonta kättä kaksi, hioo hiiltä valkeaksi”, mutta EKP:lla on kokonainen juristiarmeija hiilen hiomista varten. Siinä saattaa vääräkin vääntyä oikeaksi. Se, että EKP saataisiin oikeuteen ja että se siellä häviäisi tämän jutun, on liian kova asia EU:n eliitille hävittäväksi.

Arvioni mukaan  EKP:n saa tässä asiassa oikeuteen vain jäsenmaa, europarlamentti tai EU:n komissio. Niistä parlamentti ja komissio ovat näissä pankkien pelastustalkoissa yhtä lailla lainrikkojia kuin EKP:kin. Hyväksymällä yhteisvastuun muiden maiden velkojen maksusta ja tulkitsemalla ylivelkaantumisen luonnonkatastrofiksi ne ovat omasta puolestaan rikkoneet EU:n perustuslain artikloja 125 ja 122. Jäsenmaat lienee hoidettu maiden poliittisten johtajien tasolla niin, että niistä yksikään ei lähde viemään lainrikkomuksia oikeuteen.

Se tarkoittaa, että EKP saa valtioiden johtajilta vapaat toimintaoikeudet operoida laittomassa tilassa. Demokratian näkökulmasta tähän liittyy se ongelma, että parlamentit eivät ole EU:n perustuslakia ratifioidessaan antaneet EKP:lle tällaista vapaata toimintatilaa.

Minä vastustin europarlamentissa EU:n perustuslakia (jonka valmisteluun osallistuin EU:n sitä varten koolle kutsumassa konventissa). Kun se on nyt voimassa, minä vaadin, että siitä pidetään kiinni. Tässä katsannossa olen perustuslaillinen. Olen myös demokraatti ja vaadin kaikelle julkiselle päätöksenteolle julkista parlamentaarista valvontaa ja oikeudellisia seuraamuksia yhteisten lakien rikkojille.