Esko Seppänen

On vaikea käsittää sitä, että valtioiden ei tarvitse maksaa velkojaan. Kokonaisuuteen eivät nimittäin päde samat säännöt kuin sen osiin. Kun kansalaisten on maksettava velkansa, valtioille riittää se, että ne säilyttävät velanhoitokykynsä. Silloin ne voivat maksaa vanhaa velkaa uudella velalla, ja velanhoitokyvyn mittari on markkinakorko.  Euron kriisissä on kysymys siitä, että: ylivelkaantuneet EMU-maat eivät saa millään järjellisellä korolla uutta velkaa vanhojen velkojen uusintamiseen.

Euron kriisi on osa kapitalismin systeemikriisiä. USA:n ylivelkaantumisen ja siitä seuraavan velanhoitokyvyn huononemisen takia maailmantalouden vaihtoehdot ovat niin vähissä, että velkojen vähentäminen on ennen pitkää pakko, niin uskon, panna toimeen samalla menetelmällä kuin ennen maksettiin sotakulut: inflaatiolla. Velkarahan arvon huonontaminen tekee veloista selvää jälkeä toisin kuin sisäinen devalvaatio eli talouden deflatoiminen, joka on taloudellinen neutronipommi.

Olen jo puolen vuoden ajan kirjoittanut Kreikan ajautuvan EU:n ja IMF:n opeilla kohden konkurssia ja siitä seuraavaa velkasaneerausta eli velkojen osittaista anteeksiantoa. Sisäisen devalvaation pakkopaidassa, johon kuuluvat palkkojen ja eläkkeiden leikkaukset, sosiaaliturvan ja muiden julkisten palvelujen alasajo ja työttömyys, Kreikka ei pysty selviämään veloistaan ranskalaisille ja saksalaisille pankeille. Siksi Ranska ja Saksa vievät Suomea kuin pässiä narussa EU:n ”vakaus”järjestelyihin, joita Suomen kokemattomat poliitikot eivät ole osanneet oikeilla perusteilla vastustaa.

Vastustus lähti Suomessa liikkeelle oikeasta asiasta eli sijoittajavastuun toimeenpanosta, mikä olisi merkinnyt lisää vastuuta pankeille niiden itsensä holtittomasta lainanannosta. Se on päättymässä ranskalais- ja saksalaispankkien tukemiseen Ranskan ja Saksan puolesta – ja laittomasti EU:n nimissä – ilman uskottavia vakuuksia.

Euroopan Keskuspankki (EKP) on merkittävä pankkijätteen kaatopaikka, kun sen olisi pitänyt olla enemmänkin kierrätyskeskus. Tämä roskapankki vastustaa Kreikan velkasaneerausta välttääkseen omiin taseisiinsa – laittomasti – kasattujen epäkuranttien lainapapereiden arvonalennukset, joista tulisi Suomelle sellaista maksettavaa, jolle eduskunta ei ole antanut maksusitoumuksia.

Minä en usko siihen, että ongelma ratkeaa erottamalla Kreikka EMU:sta enkä osaa sitä vaatia. Se ei auta Kreikkaa maksamaan velkojaan. Velkojen osittainen anteeksianto on ainoa toimiva vaihtoehto, ja Ranska ja Saksa suorittakoot siinä yhteydessä omat pankkipesänselvityksensä.

Edellä kirjoittamaani ei pidä tulkita niin, että en jakaisi huolta velkasaneerauksen arvaamattomista seuraamuksista EU-maiden talouksille. Seuraukset siitä, että löysällä ja halvalla rahalla sekä pääomamarkkinoiden inflaatiolla aikaansaatu kasvu on syöty ennakolta, ovat joka tapauksessa tulossa maksuun. Kreikan velkasaneerauksen vaikutukset puhkaisevat myös sen paiseen, jotta mätä pääsee virtaamaan ulos.

Suomenkin talouden näkökulmasta tärkeämpää kuin muutama uusi velkamiljardi sinne tai tänne on se, toimiiko ikiliikkuja eli pystyykö reaalikapitalismi luomaan uutta kasvua (ja tuottaako se kasvun aineksiksi uuden kuplan raaka-aineista, ruuasta ja energiasta). Omin toimin ja voimin me emme saa aikaan kasvua. Jos me sorrumme käyttämään valtion budjettia sisäisen devalvaation välineenä, saatamme tuhota sen kasvun edellytykset, jotka meillä maailmankapitalismin kriisistä riippumatta ovat omissa käsissä.

Siihenkään me emme voi vaikuttaa, mitä tekevät tässä tilanteessa markkinavoimat, jotka ovat reaalikapitalismissa likaisen työn tekijöitä. Ne elättävät itsensä finanssikapitalismissa ostamalla ja myymällä sellaista. mitä ei ole olemassa, kuten virtuaalirahaa, -raaka-aineita, -energiaa ja -ruokaa.

Maailman tärkeimpien arvopaperistettujen finanssihyödykkeiden – eli haitakkeiden – hinnanmuodostuksen teoreettinen perusta on kansantaloustieteessä ”odotus”. Arvauksilla, jotka perustuvat odotuksiin esimerkiksi kahvin hinnasta (joka on kaksinkertaistunut), ei ole ylärajaa, ja niitä varten tuotettujen odotusarpalippujen – eli siis johdannaisten – käytöllä kahvia ja muita raaka-aineita voidaan myydä finanssimarkkinoilla moninkertaisesti se määrä, joka niitä tuotetaan. YK:n ruokajärjestössä FAO:ssa lasketaan, että ruokajohdannaisista vain 2 % johtaa hyödyketoimituksiin ja 98 % kuitataan rahalla.

Tällaisessa markkinavoimien virtuaalisessa, läpinäkymättömässä ja sokeassa leikissä raakakahvin hinta määräytyy sen perusteella, mitä yhdet uskovat siitä toisten uskovan. Markkinavoimat ovat tämän yhteisen uskon kauppaseura ja veljeskunta.

Kun vuoden 2008 osakepörssien romahduksen jälkeen keinottelupääomat alkoivat hakeutua ruokaan ja ruokajohdannaisiin, niille sukesi kahvin ja muiden agrotuotteiden kaupankäynnin ja hintaodotusten virtuaalistamisesta 20-25 prosentin tuotto. Sen seurauksena ruuan hinta nousi maailmanmarkkinoilla vuodessa 39 % ja viljojen hinta 71 %.

FAO:ssa käytettävän nyrkkisäännön mukaan 1 prosentin nousu ruuan hinnassa ajaa miljoona uutta ihmistä toimeentulorajan alapuolelle, ja sen mukaan ruuan 39 prosentin hinnannousu on lisännyt miljardin maapallolla nälkää näkevän kanssaihmisemme joukkoa 39 miljoonalla.  Esimerkkinä käyttämäni kahvin hinnan kaksinkertaistuminen ei kerro meille luonnonvoimista vaan markkinavoimista.

Nämä kaikki rakenteelliset asiat ovat osa euron kriisiä, joka siis on osa kapitalismin systeemikriisiä. Siinä – myös tajunnan – virrassa Suomi on ajopuu, mutta meidän tulisi olla viisas ajopuu.