Esko Seppänen

Helsingin Sanomat on uuden päätoimittajansa johdolla ottanut entistä jyrkemmän poliittisen linjan. Vanhan päätoimittajan johdolla oltiin avoimesti EU:n ja Naton jäsenyyden kannalla. Tänään kansalaisia suostutellaan sen lisäksi epäsuorasti, mutta päättäväisesti, ottamaan meidän vastattavaksi muiden maiden pankkien muille maille antamien lainojen takaisinmaksu. Kirjoittelun kummallisuuksiin kuuluu ulkomaantoimituksen esimiehen Heikki Aittokosken kirjoitus valmiiden suolakurkkujen kasvatuksesta ja samaa sarjaa on Suomen julkeimman EU- ja Natofundamentalistin Kari Huhdan kirjoitus siitä, että Suomi ei muka enää voi tehdä rauhanomaista rauhanturvaamista vaan Suomen lain mukaan voi enää vain sotia ulkomailla. Kyseinen publisisti ei ole lukenut omia lakejamme ylemmän EU:n perustuslain 42. artiklaa, jossa kriisinhallintaan luetaan myös rauhanturvaaminen samoin kuin artiklassa 43. Lähetin Huhdan kirjoitukseen korjaustekstin HS:n mielipidesivulle. Saapa nähdä, julkaiseeko lehti oikaisun oman toimittajansa fataalivirheeseen,

Mutta asiaan.

Lupasin viikolla Reykjavikista, että palaan Islannin pankkikriisiin.

Kuplaa alettiin puhaltaa vuosituhannen alussa, ja seitsemässä vuodessa Islannin kolme suurinta pankkia (Kaupthing, Landsbanki ja Glitner) kasvattivat taseensa 20-kertaiseksi. Samalla Islannin pankkisektori kasvoi 10-kertaiseksi koko maan kansantalouteen nähden. Kun tuli täystuho, Islannin pankkijärjestelmästä 85 % tuhoutui kahdessa päivässä. Kaikki kolme Islantilaispankkien konkurssia nousivat maailman taloushistorianssa kymmenen suurimman konkurssin joukkoon samalle listalle, jossa oli muiden muassa amerikkalainen - väärinkäytöksistä tuttu - Enron.

Pankkikriisiä tutkimaan asetetun komission edustaja Fredrik Mair Baldursson luetteli GUE/NGL:n europarlamenttiryhmälle katastrofin syitä.

Pankkien kasvun rahoituksen rakenne oli kriisiherkkä, sillä rahaa lainattiin maailman pankkien välisiltä markkinoilta lyhyellä takaisinmaksuajalla sekä vaadittaessa tallettajille heti takaisin maksettavilla talletuksilla. Ongelma oli jatkuvan jälleenrahoituksen tarve, eivätkä islantilaispankit olleet varautuneet pankkien välisten markkinoiden sulkeutumiseen (mikä tapahtui USA:n pankkikriisin seurauksena) tai talletusten joukkopakoon.

Pankkien omistajat söivät kuormasta ja rahoittivat oman keinottelutoimintansa maailman pörsseissä Suomessakin!) omistamiensa pankkien lainarahoilla. Esimerkiksi 80 % Glitnerin veloista oli annettu sen omistajalle Baugur-ryhmälle. Vakuuksina käytettiin pankkien omia osakkeita, joiden hankinta niin ikään rahoitettiin pankkien itsensä lainoituksella.

Pankkien kirjanpidosta ei selvinnyt omistajien rahoittaminen ja omien osakkeiden rahoitus. Kansainväliset luottoluokitusyhtiöt arvioivat sen johdosta islantilaispankit hyviksi velallisiksi. Islannin pankkitarkastusviranomaiset eivät olleet tehtäviensä tasalla. Islannin Keskuspankki ei ollut varautunut jälleenrahoituksen tai talletuspaon ongelmiin. Islannilla ei ollut resursseja turvata ulkomaisia talletuksia, joita oli 8 kertaa enemmän kuin keskuspankilla oli reservejä ja joille oli annettu 100 prosentin talletussuoja.

Poliitikot olivat pankkien toiminnasta ulkona kuin Islannin lumiukot. Oikeistohallitus sääti pankeille liberaaleja lakeja ja ohjasi valtion tulojen ylijäämiä suurituloisten veronalennuksiin. Islantilaiset elivät kuin siat pellossa, kunnes kriisi iski. Kriisisyylliseksi koettu oikeistohallitus vaihtui vasemmiston hallitukseen.

Valtion taloudellista kehitystä kuvaavat seuraavat budjettiluvut: vuonna 2008 valtion tulot olivat 57 miljardia kruunua ja menot 32 miljardia. Vuonna 2009 vastaavat luvut olivat 55 ja 39 miljardia, tulot edelleen menoja suuremmat, mutta vuonna 2010 kriisi iski valtion kukkaroon täydellä voimalla: tulot 27 ja menot 48 miljardia. Tänä vuonna tulot ovat 27 ja menot 37 miljardia. Valtion tulot ovat siis romahtaneet alas mutta menot ovat räjähtäneet ylös. Menoista suuri osa menee pankkikriisin hoitoon, ja valtiovarainministerinä toimiva punavihreän puolueen puheenjohtaja on leikkauslistoillaan joutunut paikkaamaan porvarihallituksen virheitä. Seuraus on valvonnan virheisiin syyllistymättömän puolueen kannatuksen selkeä aleneminen. Johtopäätös on, että vasemmisto menettää kannatusta, vaikka se tekisi, mitä tehdä pitää, jos se sitä tekemällä menettää identiteettinsä.

Kun maa ei voi toimia ilman rahoitusmarkkinoita, edellä mainitut kolme suurinta pankkia on kansallistettu ja niiden kotimaiset liiketoiminnat asunto- ja kulutusluottoineen on erotettu ulkomaantoiminnoista ja siirretty sitä varten perustettuun kolmeen valtio-omisteiseen pankkiin. Kun Kreikka, Irlanti ja Portugali yrittävät pelastaa vanhat pankkinsa, Islanti aloitti maansa sisäiset pankkitoiminnat uudelleen puhtaalta pöydältä.

Kilpailukyky velkojen maksua varten toteutettiin noin 50 prosentin devalvaatiolla, ja inflaatiokin oli kriisin alussa lähes 20 prosenttia.

Pankkien vanhoista omistajista ja muista pankkien tyhjentäjistä kaksisataa saa syytteen väärinteoista. Missä muuten viipyvät vastaavat oikeudenkäynnit kreikkalaisia, irlantilaisia ja portugalilaisia ketkuja kohtaan?

Suurin ongelma on Englannin ja Hollannin vaatimus niissä maissa toimineiden pankkien talletusten turvaamisen maksamisesta. Juridisesti asia on ongelmallinen, sillä islantilaiset olivat perustaneet näihin maihin tytäryhtiöitä toimimaan näiden maiden lakien mukaan. Islantilaiset ovat valmiita maksamaan pankkiensa haarakonttoreiden talletukset, joita Suomessakin houkuteltiin islantilaispankkeihin muita korkeammalla korolla, mutta eivät tytäryhtiöiden talletuksia. Niitä tuli kohdella kuin mitä tahansa konkurssipesiä näissä maissa ilman että vastuuta joutuu kantamaan – konkurssiin menneiden islantilaisten omistajapankkien puolesta – Islannin kansa. Se ei ole suostunut maksamaan Englannin ja Hollannin kirjoittamia laskuja, joiden yhteinen suuruus on 40 % maan kansantulosta. Maksaminen ajaisi alas kansan elintason ja sosiaaliset julkiset palvelut.

Kaikella tällä on ollut suuri vaikutus kansalaismielipiteeseen EU:sta. Kun suuren kuplan aikaan kansalaista 63 % kannatti unionin jäsenyyttä, kriisin alettua jäsenyyden kannatus laski 27 prosenttiin, josta se on sittemmin lisääntynyt 36 prosenttiin. Näiltä näkymin islantilaiset äänestävät EI EU:lle.