Esko Seppänen

Meppi Esko Seppänen Pälkäneellä 27.10.2007

Elämme yhä synteettisemmässä maailmassa, siis sellaisessa, joka ei synny itsestään vaan on ihmiskäden tai -mielen työtä. Meidän onnemme on se, että meillä täällä kaukana pohjoisessa on puhdas ruokahuolto ja pahojen päivien varalle melko suuri maanviljelyn omavaraisuus. Jos me emme turvaa sitä itse, markkinavoimat eivät tee sitä meidän puolestamme. Hinta on markkinoiden diktaattori.

Maksakoon mitä maksaa, kohtuuden rajoissa, mutta omasta ruuasta ei saa tinkiä.

Yksi elintarvikehuoltomme vaikutusvoima on Maailman Kauppajärjestö (WTO). Se toimii kehitysmaiden maataloustuotannon hyväksi vaatimalla teollistuneita maita vähentämään maataloustukiaisia, mutta samalla se toimii kaupallisten markkinoiden ja hinnan diktatuurin puolesta. Siinä mielessä maailmanmarkkinavetoinen WTO on suomalaiselle farmarille - meidän luonnonoloissamme ja meidän kohtuullisen omavaraisuutemme eli huoltovarmuutemme turvan takaamiseksi - kirosana. WTO:n kautta meitä nimittäin uhkaa myös hormoni-, lääkeaine-, GMO- ja kloonituotteiden markkinatsunami.

Monet suomalaiset poliitikot makaavat rähmällään EU:n edessä. GMO-rehun merkintöjen osalta olkoon esimerkkinä kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen. Hän on bryssempi kuin bryssät itse. Toisin kuin Pekkarinen sanoo, EU ei kiellä kansallisia merkintöjä geenimanipulointirehuruokinnasta vapaalle lihalle. EU:n puolesta niin sanoo terveyskomissaari Markos Kyprianou.

Mainitulle EU:lle hyväksyttiin viime viikolla uusi perustuslaki. Sen hyväksyi EU:n politbyroo eli valtionpäähenkilöiden muodostama Eurooppa-neuvosto. Kun 27 jäsenvaltion johtajaa on sen hyväksynyt, siitä ei saa muuttaa edes pilkun paikkaa kansallisissa päätöksentekoelimissä. EU:ssa kutsuvat demokratiaksi sitä, että 27 ihmistä päättää siitä, miten puolen miljardin ihmisen pitää elää. Ne kutsuvat demokratiaksi myös sitä, että yksikään 27:stä ei tiennyt, mitä päätti.

Sitä, mitä hyväksyttiin, ei nimittäin ole lainkaan olemassa! Ei siis ole valmiina sitä tekstiä, jota ne nimittävät uudistussopimukseksi, mutta mikä on todellisuudessa uuden liittovaltiomuotoisen EU:n perustuslaki. Se, mitä politbyroo hyväksyi, oli sekava 288 sivun rypäs uusia artikloja, vanhojen muutosesityksiä, pöytäkirjoja, lausumia ja alaviitteitä. Valmiiseen pakettiin tulee tekstimassaa 3000 sivua.

USA:n liittovaltion perustuslaissa muuten on vain 30 sivua.

Itse asiassa Lissabonissa vain jatkui vanha perinne. Kun 50 vuotta sitten allekirjoitettiin EU:n edeltäjän EEC:n perusasiakirja Rooman sopimus, silloiset valtionpäämiehet kirjoittivat nimensä alle tyhjään paperipinoon. Sopimusteksti liitettiin allekirjoituksiin myöhemmin.

Ne eivät kutsu uutta 3000 sivun perustuslakia perustuslaiksi siksi, että jos siitä käytetään sitä nimeä, monissa maissa pitäisi siitä järjestää kansanäänestys. Poliittinen eliitti - Eurooppa-neuvoston politbyroon johdolla - ei halua kansanäänestyksiä, koska niihin liittyy riski: esitys saatetaan hylätä. Jos niin kävisi, tuhoutuisi tämän euroeliitin puolelle miljardille eurokansalaiselle ylhäältä alas sanelema liittovaltioprojekti. Sopimushan pitää hyväksyä yksimielisesti, ja yksikin kansa pystyy tuhoamaan koko projektin. Sillä, että ei kysytä kansalta, ne sanovat lisäävänsä kansanvaltaa.

Jos perustuslaki hylätään jossakin maassa, EU säilyy nykyisenlaisena unionina, jossa jäsenmailla on lakeihin pääsääntöisesti veto-oikeus. Jäsenmaiden ei siis tarvitse hyväksyä lakeja, joita ne eivät tahdo kansalaistensa noudattavan ja joita kansalaiset eivät halua noudattaa.

Uudessa perustuslaissa veto-oikeus jää käytännössä suurille jäsenmaille, kolmelle suurelle yhdessä. Veto-oikeudella siis säilytetään suurten - mutta vain suurten - maiden edut kompromissitehtaassa nimeltä EU. Unionissa päätökset ovat usein sellaisia kompromisseja, joita alun perin kukaan ei ollut ehdottanut eikä halunnut mutta joista EU-myllyssä tulee EU-päätöksiä. EU:sta tehdään uudella perustuslailla mätä liittovaltiokompromissi.

EU:n kompromissitehtaan tuotteista on hyvä esimerkki oliivinviljelyn tukiohjelma. EU:ssa maksetaan eniten maataloustukia, pari miljardia euroa, oliivien tuottajille, jotka saavat puolet tuloistaan EU:lta.

EU:n tilinpitoa valvovat tilintarkastajat EU:n tilintarkastustuomioistuimessa. Kun tutkittiin oliivialaa, tilintarkastajat löysivät huomattavia väärinkäytöksiä.

Kun tukiaisia maksetaan tuotetun oliiviöljyn määrän perusteella,määrien ilmoittamisesta EU:lle ovat vastanneet puristamot, joista osa on tuottajien omistuksessa, ja on niille ollut kannattavaa ilmoittaa määrät todellista suurempina. On ollut kannattavaa tuoda oliiviöljyä EU:n ulkopuolisista maista ja väittää sitä EU:ssa viljellyksi. On ollut kannattavaa sekoittaa oliiviöljyyn muita öljyjä, esimerkiksi hasselpähkinäöljyä, ja saada sillekin EU-tukiaiset. On ollut kannattavaa periä monet tuet samasta viljelyalasta ensin puiden määrän ja sitten puristetun öljyn määrän mukaan. Kun vuoden 1998 jälkeen istutettujen puiden oliiveista ei tukiaisia ole periaatteessa maksettu, EU:lla ei ole ollut keinoja valvoa sitä, tulevatko uudet oliivit vanhoista vai uusista puista. EU:n alueella on 180 miljoonaa oliivipuuta enemmän kuin siellä saisi olla.

Kaikki nämä väärinkäytökset olivat tiedossa, kun tehtiin edellisen kerran päätös oliivitukiaisten jatkumisesta. Kun kysyin Suomen edustajalta, miksei hän vaatinut muutoksia systeemiin, väärinkäytösten lopettamista ja väärin perustein saatujen tukien takaisinperintää, vastaus oli, että "jos me puutumme heille tärkeisiin asioihin, he puuttuvat meille tärkeisiin asioihin". Niinpä rötöstely voi hyvin ja jatkuu - muualla kuin itse itsensä kurissa pitävässä Suomessa.

Uusi EU:n perustuslaki on jäsenmaiden lainsäädäntöä - ja perustuslakeja - ylempi kaikilla niillä aloilla, joilla jäsenmaat siirtävät EU:lle lisää päätösvaltaa. Niitä aloja on 68. Kaikilla niillä 68 uudella alalla jäsenmaat menettävät veto-oikeuden ja joutuvat alistumaan neuvostojen määräenemmistöpäätöksiin ja isojen maiden hallitseman europarlamentin enemmistöpäätöksiin. Siitä, mitä tämän jälkeen tapahtuu entistä suuremmassa määrin lisää, on esimerkkinä Suomen häviämä taistelu oman sokerin puolesta. Muut veivät enemmistövallalla oman sokerin suomalaisten suusta. Suomi, Tanska, Tshekki ja Slovakia äänestettiin neuvostossa kumoon. Näillä mailla ei ollut tarvittavaa määrävähemmistöä kielteisen päätöksen estämiseksi, joka taas olisi ollut maan koon perusteella Saksalla, Ranskalla, Englannilla ja Puolalla. Juuri ne maat muuten ovat sokerikiintiöiden vähentämisen nimissä lisänneet eniten sokerintuotantoa. Jos olisi tehty niiden edun vastainen ratkaisu, ne olisivat pystyneet estämään sen.

Suuria maita suosiva päätöksenteko lisääntyy uuden perustuslain myötä.

Suomen euroeliitti haluaa lisätä komission valtaa oman maamme kustannuksella, vaikka uuden perustuslain mukaan jäsenmailla ei ole kaiken aikaa omaa komissaaria. Juuri komissio on se taho, joka supistaa Suomen maatalouden 141-tukea. Siellä ei ole pienellä Suomella monta ystävää.

Meille tärkeitä asioita ovat maatalouden kansalliset tuet, joita maksetaan Suomen valtion budjetista. Niistä päättää viime kädessä komissio.

Kun muut maat saavat maataloustukensa pääasiallisesti EU:n kassasta, Suomi teki meille niin epäedullisen liittymissopimuksen EY:n kanssa, että suomalaisten viljelijöiden tulot tulevat pääosin maksuun kansallisina tukina Suomen valtion budjetista.

Siitä antaa kuvan EU:n komission tilasto vuodelta 2005 maataloudelle eri maissa annettavista valtiontuista.

Taulukko:
Saksa 5032, Ranska 2769, Suomi 2050, Puola 955, Englanti 861, Itävalta 753, Hollanti 622, Italia 579, Irlanti 572, Unkari 564, Espanja 358, Ruotsi 309, Belgia 276, Tanska 145, Tshekki 140,Liettua 93, Kreikka 86, Slovenia 76, Latvia 45, Eesti 35, Kypros 22, Malta 21, Portugali 17 ja Slovakia 8 miljoonaa euroa.

Sen mukaan suuri Saksa maksaa eniten valtiontukia omasta budjetistaan: 5 miljardia. Toisena on suuri Ranska, vajaat 3 miljardia. Jo kolmantena ompi tällä listalla pieni Suomi, vähän yli 2 miljardilla eurolla EU:n mukaan ja vähän alle 2 miljardilla Suomen maatalousministeriön mukaan. Kaikissa muissa 24 jäsenmaassa, paitsi näissä kolmessa, valtiontuki omasta pussista maataloudelle on alle miljardi euroa. EU:n suurissa maatalousmaissa Hollannissa se on vain 622 miljoonaa ja Tanskassa vain 145 miljoonaa euroa.

Suomen maataloustuet olivat EU:n laskutavan mukaan vuonna 2005 kaiken kaikkiaan 2 640 miljoonaa euroa.

Siitä vajaan kolmanneksen (noin 750 miljoonaa) maksoi EU ja yli kaksi kolmannesta (1 890 miljoonaa) valtion budjetista Suomi itse.

Tuesta suoria viljelijätukia oli noin 1 800 miljoonaa, josta Suomen maksuosuus viljelijöilleen oli 1 047 miljoonaa ja EU:n osuus noin 750 miljoonaa.

Muita kuin suoria viljelijätukia olivat maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan kansanedustaja Paavon Arhinmäen kirjalliseen kysymykseen antaman vastauksen mukaan maatalouden rakennetuet (investointituet ja aloitusavustukset) 229 miljoonaa, maaseudun kehittämistuet 150 miljoonaa, viljelijöiden sosiaaliturvaan liittyvät tuet 349 miljoonaa ja muut pienemmät tuet (mukaan lukien metsätalous) 116 miljoonaa. Ne kaikki ovat EU:n laskutavan mukaan kansallisia valtiontukia maataloudelle.

EU on muuttanut viime vuosina maatalouden tukipolitiikkaa sosiaalisten tulonsiirtojen suuntaan: on irrotettu tuet tuotannosta. Se on pysyvä kehityssuunta. Maanviljelyn näkökulmasta yksi seuraus on ollut se, että joillekin on kannattavampaa olla viljelevinään kuin viljellä.

Maatalouden ja sosiaalipolitiikan yhteenkoplauksen taustalla on Maailman kauppajärjestön (WTO) kanssa tehty sopimus tuotantoon sidottujen tukiaisten alasajosta. Ne ovat WTO:n säännösten vastaisia, mutta viljelijöiden toimeentuloa saadaan tukea tuotantoon perustumattomilla tukiaisilla.

Ajankohtainen on kysymys siitä, saako valtio tukea entiseen tapaan Etelä-Suomen maanviljelijöitä, eli mikä on ns. 141-tuen luonne.

Sekä Etelä-Suomen 141-tuki että pohjoisemman Suomen 142-tuki ovat kansallisia tukia, joita Suomi ei saa maksaa ilman EU:n lupaa.

EY-kansanäänestyksen alla Etelä-Suomen maanviljelijöitä - uskallan sanoa - petettiin lupaamalla heille pysyvä 141-tuki. Pääsyntinen Heikki Haavisto pitää kiinni tukien pysyvyydestä vieläkin, mutta sitä ei ole kirjattu laillisiin asiakirjoihin. Kun Bertolt Brecht kysyy, mitä onkaan pankin ryöstö pankin perustamiseen verrattuna, tässä voisi kysyä, mitä ovat ministereiden puheet varsinaiseen sopimustekstiin verrattuna.

Etelä-Suomen 141-tukea Suomi saa maksaa vain, "jos liittymisestä aiheutuu vakavia vaikeuksia, jotka ovat olemassa sen jälkeen, kun...142 artiklan määräyksiä on sovellettu täysimittaisesti. Artiklan mukaan komissio "voi antaa Suomelle... luvan myöntää tuottajille kansallisia tukia".

Komission mukaan 141-tuki on sopeuttamistuki, joka EU:n maatalouskomissaarin mukaan on "väliaikainen" eli asteittain poistuva ja jolla tulee olla aleneva kehityssuunta: tuen määrän tulee aleta aina kun se tulee uudelleentarkastelun kohteeksi.

Sen sijaan 142-tuki on erilainen, pysyvä. Liittymissopimuksen mukaan "komissio antaa... Suomelle luvan myöntää pitkäaikaisia kansallisia tukia sen varmistamiseksi, että maataloutta pidetään yllä erityisillä alueilla", tarkalleen sanottuna 62. leveyspiirin pohjoispuolella sijaitsevilla maatalousalueilla sekä eräillä kyseisen leveyspiirin eteläpuolella sijaitsevilla lähialueilla", joilla vallitsevat vastaavanlaiset "maatalouden harjoittamisen erityisen vaikeaksi tekevät ilmasto-olosuhteet".

Komissio siis "antaa" 142-tuen tapauksessa, mutta vain "voi antaa" 141-artiklassa luvan Suomelle maksaa näitä tukia. 142-tuki on tekstin mukaan "pitkäaikainen tuki", ja viittaus ilmasto-olosuhteisiin tekee siitä pysyvän, koska ilmasto-olosuhteet ovat - ainakin toistaiseksi - pysyvät. Sen sijaan 141-tuki on vain "liittymisestä aiheutuvien vakavien vaikeuksien" tuki ja komission mukaan "väliaikainen".

Neuvottelujen ollessa kesken 141-tuen jatkosta voin omissa nimissäni sitovasti luvata, että 141-tuki jatkuu vielä ainakin seuraavan tukiohjelman keston verran, siis ainakin neljä vuotta (Suomen ehdotettua 6 vuotta). Tukea ei lakkauteta, ja sellaiset puheet ovat perusteettomia. Tuki jatkuu, mutta alenee tämän vuoden 94 miljoonasta eurosta jonkin verran. Suomen hallituksen neuvottelutaidosta riippuu, kuinka paljon se alenee. Joka tapauksessa Suomen vaatimus 129 miljoonasta jää toteutumatta. Hallitus yrittää myös saada 141-tuen alenemiselle kompensaatiota LFA-tuen ("vuoristotuen") enimmäismäärän poistumisesta vuonna 2009.

Puheet siitä, että 141-tuki on Suomen maataloudelle elintärkeä, tuntuvat liioittelevilta. Kun Suomi maksoi vuonna 2005 omasta pussistaan maatalouden valtiontukia 1 890 miljoonaa euroa, 141-tuen aleneva suunta vie siitä summasta pois - eli säästää valtion varoja - ehkä yhden prosentin. Tuen alenemisella saattaa kuitebkin olla suuri vaikutus joidenkin Etelä-Suomen 141-alueen yksittäisten tuottajien, varsinkin sika-ja broilerifarmareiden, nettotuloihin.

On myös noteerattava viimeisen vuoden aikana tapahtunut ruuan maailmanmarkkinahinnan nousu osittain peltojen lisääntyneen bioenergiantuotantokäytön johdosta. Bioetanolin tuotanto ei kuitenkaan Suomessa ole kannattavaa ankeista ilmasto-olosuhteistamme johtuen.

141-ratkaisun suurin merkitys on toisaalla. Artiklassa sanotaan, että komissio voi antaa luvan 141-tuelle sen jälkeen, kun "142-tuen määräyksiä on sovellettu täysimittaisesti". Näin ollen 141-tuki on sidoksissa pysyvään 142-tukeen (jota on maksettu pohjoiseen 329 miljoonaa kansallista euroa vuodessa).

Rakenteellinen ongelma on se, että 141-tuen leikkauksen myötä joillakin tuotantosuunnilla maanviljely on kannattavampaa pohjoisessa kuin etelässä!

Neuvoteltaessa edellisen kerran 141-tuen jatkosta vuonna 2004 eteläisen tuen leikkaus johti siihen, että - komission pakotettua Suomen alentamaan 141-tukitasoa - Suomen hallitus alensi omatoimisesti 142-tukea.

Nyt saattaa käydä samalla tavalla. Silloin joutuvat Suomessa vastakkain etelän ja pohjoisen viljelijöiden edut, jos pohjoisen tukia leikataan vain siksi, että etelän tukia on europakko leikata.

141-tuen tapauksessa pääkonna on komissio, mutta sokerileikkausten tapauksessa se oli neuvosto eli muut jäsenmaat, kylläkin komission ehdotuksen mukaan. Seuraavan kerran komissio tulee ulos merkittävän uuden ehdotuksen kanssa 20.11, jolloin maatalouspolitiikan välitarkastelussa keskusteluun nousee maitotalous.

Mitä sokeriin tulee, sen tuotanto sokerijuurikkaasta, ei ole halpaa touhua; onhan juurikkaan sokeripitoisuus paljon alhaisempi kuin ruokosokerin. Taloudellisessa katsannossa kaikki sokeri pitäisi jalostaa ruokosokerista.

EU:n maatalouspolitiikkaan on kuulunut sokerin omatuotanto ja vieläpä suuri ylituotanto, jonka markkinoiminen maailmalle on ollut EU:n veronmaksajille todella kallista puuhaa; onhan 16 miljoonan tonnin tuotannosta jouduttu viemään - kalliilla vientitukiaisilla - muille markkinoille 5-6 miljoonaa tonnia. Vientitukiaiset ovat WTO:n säännösten vastaisia, ja vienti on loppumassa nyt, kun EU on sopinut, että ruokosokerin tuonti EU:hun vapautuu 1.10.2009.Komission tehtävä on ajaa alas omaa sokerintuotantoa.

Siinä tarkoituksessa komissio on ehdottanut vuoteen 2010 saakka jatkuvaa sokerialan uudelleenjärjestelyä. Sen ensimmäisestä vaiheesta päätettiin vuonna 2005, jolloin tavoitteeksi asetettiin 6 miljoonan tonnin vähennys. EU lupasi maksaa vähennyksistä jalostajayhtiöille suuret korvaukset. Ne eivät kuitenkaan liene olleet tarpeeksi suuret, koska yhtiöt luopuivat vain 1,8 miljoonasta kiintiötonnista - mutta ostivat niitä samaan aikaan 800 000 tonnia lisää! Samaan aikaan sokeriyhtiöiden voitot nousivat kaikkien aikojen huippulukemiin.

Sokerinjalostus perustuu erittäin kummalliseen kiintiöjärjestelmään.

EU jakaa jäsenmaille maakohtaiset kiintiöt, jotka ne luovuttavat edelleen tuottajayhtiöille. Suomi on antanut kansallisen kiintiönsä tanskalaiselle Daniscolle (joka maksoi muun muassa MTK:lle hyvän hinnan tuottajajärjestön hallussa olleista ulkomaille myydyn Suomen Sokeri Oy:n osakkeista). Tanskalaisyhtiö hallinnoi tänään monopoliasemassa Suomen maakiintiötä ja tekee sille mitä parhaaksi näkee.

EU:n sokerintuotannon rakenneuudistus on sellainen, että EU ostaa maakiintiöitä hallinnoivilta yksityisiltä yhtiöiltä niiden kiintiöitä. Käytännössä siis Danisco voi luopua EU:n maksamaa korkeaa korvausta vastaan Suomen kiintiöstä ilman että Suomella on sen päätöksen suhteen minkäänlaista valitusoikeutta. Nimenomaan Danisco, ei Suomi, lopetti Salon sokeritehtaan, ja sai siitä runsaat 30 miljoonaa euroa EU:lta. Koko Suomen kiintiö poistuu Suomesta Daniscon lähtiessä Säkylästä, ja jos se lähtee, se saa siitä hyvän korvauksen sokerin rakennemuutosrahastosta. Säkylän tehdas ja Suomen huoltovarmuus ovat Daniscon käsissä - ja siis suuressa vaarassa.

Komissio kerää yhtiöille maksettavia luopumiskorvauksia varten erityistä rahastoa. Se rahoitetaan niin, että maanviljelijöiden tuottajahintaa on alennettu merkittävästi, mutta yhtiöt saavat raaka-aineen halpenemisesta huolimatta periä kuluttajilta entisen hinnan. Syntyneestä ylivoitosta ne joutuivat tilittämään osan rahastoon, josta taas niille maksetaan korvauksia maakiintiöistä luopumisista.

Uudistuksen ensimmäisessä vaiheessa luokan kiltein oppilas Suomi leikkasi, eli Danisco leikkasi, maakiintiöstämme 38 % ajamalla alas Salon sokeritehtaan. Salon seudun viljelijöille maksettiin kohtuullinen korvaus, 17 % EU:n maksamasta järjestelyrahasta, kun taas yhtiön työntekijöille sidottiin vain halpa sosiaalipaketti ja sekin vasta Suomen eduskunnan painostuksen jälkeen, vaikka EU olisi sallinut kunnon korvauksen maksamisen rakennemuutosrahoista. Potin korjasi Danisco, ja maksajina olivat viljelijät ja kuluttajat.

Kun tuotannon leikkaus ei EU:ssa onnistunut toivotulla tavalla ja 6 miljoonan tonnin tavoitteesta on toteutunut vain miljoona tonnia, nyt syksyllä päätettiin ruveta suostuttelemaan viljelijöitä luopumaan tuotannosta maksamalla heille sokerin viljelemättä jättämisestä ensi vuonna houkutteleva lisäkorvaus. Suomi yritti sen estää EU:n neuvostossa estääkseen viljelijöitämme luopumasta tuotannosta. Tuotannon lopettamispalkkioista suurimman osan, 90 %, saavat jalostusyhtiöt, ja 10 % viljelijät. Kun juurikkaiden satotaso ja sokeripitoisuus ovat Suomessa alhaiset ja kun tuottajahinnat laskevat ruokosokerin tullessa markkinoille, houkute tuotannosta luopumiseen on suuri viljelijöille - ja Daniscolle se on vielä suurempi.

Ihmetyttää se, että Suomi ei aja EU:ssa voimallisesti omaa etuaan, johon kuuluu elintarvikkeiden suurehko omavaraisuus, ja uskoo EU:n tekevän meidän asioissamme parempia päätöksiä kuin me itse.

Siitä vielä hyvä esimerkki on Natura-ohjelma, jossa Suomi maksimoi EU:n vahvistamista varten EU:lle ilmoitettujen Natura-alueiden määrän. Piti minimoida, koska se merkitsi niissäkin asioissa vallan vapaaehtoista siirtämistä maasta ulos. Sen jälkeen meillä ei ole omaa sananvaltaa oman maamme käyttöön.

Ne jyrää meitin, pojaat, sanoi jo eräs tuntematon sotilas. En mää täsä syyllisi kaipa yhtikä, konekivääri ja Lahtist mää kaipasin, sanoi taas kersantti Hietanen, ja sitä kaipaa nyt pieni mutta sisukas korpisoturi-Suomi EU:ssa.