EU:n demokratiavaje /Esko Seppänen 10.6.2001
Tämän kirjoituksen loppuosassa meppi Esko Seppänen nostaa esille kysymyksen
siitä, miten EU:n sotilasasioita valmistellaan salaa europarlamentin sekä
jäsenmaiden parlamenttien valvonnan ulottumattomissa. Sen myötä EU:n
demokratiavaje kasvaa.
Demokratia on kansanvaltaa. Jotta olisi demokratiaa, pitää olla kansa. EU -
tai niin kuin ne sanovat "Eurooppa" - ei ole kansa. Demokratia on
edustuksellisuutta ja parlamentarismia. Se on sitä, että lakeja säätävät
kanssaihmiset valitaan yleisillä vaaleilla, joissa jokaisella on yhtäläinen
äänioikeus. Demokratia ei kuitenkaan voine olla samanlaista sekä pienissä
että suurissa yhteisöissä. Euroopan unionissa on 370 miljoonaa ihmistä, ja sen
mahdollinen laajeneminen kasvattaa asukkaiden lukua 60-100 miljoonalla. Puolen
miljardin kansalaisen yhteisö on liian iso, jotta sitä voitaisiin hallita
demokraattisesti? Kun asioista päätetään ylikansallisesti (niin että kansat ovat
edustettuina väkilukujen suhteessa ja tehdään vähemmistöjä sitovia
enemmistöpäätöksiä), se ei ole demokratiaa: tunnetaan vain kansallinen, mutta ei
ylikansallista demokratiaa. Demokratiassa päätöksillä pitää olla yleinen
hyväksyttävyys eli legitimiteetti, eikä enemmistön diktatuuri ole demokratiaa.
Ylikansallisille päätöksille on mahdotonta saada kaikkialla sama legitimiteetti.
Niin ollen ne edustavat huonompaa demokratiaa kuin se, että asioista päätetään
kunkin maan omassa parlamentissa. Suomessa eduskunta vastaa päätöksistään
Suomen kansalle. Kansalaiset voivat tarvittaessa vaihtaa kaikki 200 oman
eduskunnan jäsentä. Europarlamentin päätöksistä suomalaisille äänestäjille sen
sijaan kantaa vastuun vain 16 meppiä 626:sta, ja jos EU laajenee, vain 13 meppiä
732:sta. Jos on ylikansallinen päätöksenteko, se huonontaa asioiden
legitimiteettiä. Huonoa demokratiaa on sekin, että erilaisuus ja moninaisuus
typistyy samanlaisuudeksi ja yhdenmukaisuudeksi. Isoissa yhteisöissä
vaalimatematiikka tuottaa enemmistöjen äänelle suuremman kuuluvuuden kuin
vähemmistöjen äänelle. USA:n liittovaltiossa on neljännesmiljardi ihmistä mutta
vain kaksi puoluetta (sekä vähemmistön valitsema presidentti). Jos EU
liittovaltioituu puolen miljardin ihmisen yhteisöksi, on vaara, että syntyvässä
liittovaltiossa edustuksellisuus typistyy niin ikään kahden puolueen vallaksi;
suppeassa edustuksellisuudessa estyy uusien poliittisten virtausten
esiinpääsy. Demokratia on avoimuutta sekä päätöksentekijöiden ja virkamiesten
julkista valvontaa. Demokratia on oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta myös
taloudellinen ja sosiaalinen perusturva niiden toteuttamista
varten. Demokratiaa ovat kansanäänestykset. Suomalaisten pitäisi saada
äänestää Natosta. Kysymys on sodasta ja rauhasta. Jos ei ole kansanäänestystä,
jolla Nato torjutaan Suomesta, Suomi ajautuu Naton jäseneksi EU:n rakenteiden
kautta. Suomessa tehdään sotilaallisesti ja poliittisesti
Nato-yhteensopivaa. Kun EU:ta militarisoidaan, tulollaan on Nato-yhteensopiva
euroarmeija. Asiaa valmistellaan salassa, sillä jäsenmaiden ministerit ovat
antaneet Natolle oikeuden salata kaikki sotilaalliset asiakirjat. EU:n sotilas-
ja puolustusulottuvuuden valmistelu edustaa demokratiavajetta, jossa koetellaan
laillisuuden rajoja. Puolustusasiat ovat ns. II-pilarissa eli jäsenmaiden omassa
toimivallassa, mutta niitä valmistellaan käytännössä EU:n rakenteissa. Yhteinen
valmistelu synnyttää yhdenmukaistumisen paineita. Kuvaavaa epävirallisuuden
sumuverhon suojassa tapahtuvalle viralliselle kehitykselle on se, että jäsenmaat
ovat alkaneet järjestää puolustusministerikokouksia. EU:lla ei ole sellaista
toimielintä, mutta toimitaan niin kuin olisi. Uusi sotilaskomiteakin on vain
neuvoston työryhmä ja ulkopuolella kansanedustuslaitosten valvoman kehikon,
mutta se kokoontuu puolustusvoimain komentajain tasolla ja sitoo sotilasasioissa
jäsenmaat yhteiseen valmisteluun. EU:n militarisoimista valmistelevat EU- ja
Nato-maiden vakoilualan yhteiskokouksissa (vakoilu ei kuulu EU:n toimialaan!)
armeijoiden tiedustelupäälliköt. On ilman muuta myös EU-jäsenmaiden
turvallisuuspoliisi-ja salaisten palvelujen yhteistyötä, jolle ei ole EU:ssa
institutionaalista muotoa (eikä mitään demokraattista tai ei edes komission
valvontaa), mutta joka toimii EU:n sisällä ikään kuin sillä olisi.
Instituutiot ja demokratiavaje
EU on ennen muuta eurokratiaa, jota edustaa komissio
virkamiehineen. Komissiolla on monopoli lakialoitteisiin ja
toimeenpanovalta kaikissa niissä asioissa, joissa EU:lla on yksinomainen
toimivalta eli jotka on yhteisöllistetty. Yhteisöllisyys on eurokratian
valtaa. Komission valvontaelin on europarlamentti. Se päättää komission
vastuuvapaudesta ja voi antaa epäluottamuslauseen koko komissiolle (mutta ei
yksittäisille komissareille). Jos niin käy, komission on
erottava. Europarlamentti on tehnyt komission kanssa valvonnan
toteuttamiseksi käyttöön saatavista asiakirjoista puitesopimuksen, jolla
rajoitetaan meppien tiedonsaantia ja valvontamahdollisuuksia. Asiakirjapyynnöt
kulkevat puhemiehen sekä valiokuntien puheenjohtajien kautta, ja komissio voi
vaatia, ettei tietoa toimiteta edelleen yksittäisille jäsenille. Mepit ovat
tiedonsaantimielessä eriarvoisia. Yhdet saavat tietoa ja toiset eivät
saa. Komissio edustaa asioiden yhteisöllistä valmistelua. Yhteisömetodin
kannattajat haluavat yleisesti, että komissio nauttisi parlamentaarista
luottamusta ikään kuin se olisi EU:n hallitus. Sitä se ei vielä
ole. Euroopan parlamentti ei ole mikään oikea parlamentti. Se ei säädä
lakeja niin kuin parlamentit säätävät. EU:ssa ei ole parlamentarismia. Pahempi
olisi, jos olisi. Se olisi suurten maiden valtaa. Niillä on ylikansallisessa
komissiossa paljon virkamiehiä ja europarlamentissa muita enemmän
meppejä. Europarlamentti edustaa - komission kanssa - asioiden yhteisöllistä
valmistelua ja päättämistä. Siellä on hegemonia federalisteilla; niillä jotka
haluavat tehdä EU:sta liittovaltion. Suurista europuolueista, joille muuten
aletaan pian maksaa europuoluetukea, konservatiivien kansanpuolue (PPE) vaatii
avoimesti EU:n kehittämistä liittovaltion suuntaan. Myös eurososialidemokraatit
ja eurovihreät toimivat europarlamentissa siihen suuntaan, vaikka jäsenmaiden
puolueet eivät olekaan yhtä yksimielisiä liittovaltiosta kuin
oikeistolaiset. Suomen näkökulmasta demokratiavajetta edustavat
europarlamentin kannanotot esimerkiksi siitä, että kaikissa jäsenmaissa pitäisi
olla sama vaalitapa (listavaali, jossa läpimenijöistä päättävät puolueet eivätkä
kansalaiset) tai että eurovaaleissa pitäisi olla ylikansallisia listoja (joille
europuolueet asettaisivat listavaalitavan mukaan ehdokkaita ja joiden
käyttöönotto vähentäisi vastaavasti kansalliesti valittavien meppien
määrää). Suurin demokratiavaje europarlamentissa on se, että - ymmärrettävää
kyllä - suurista maista on paljon ja pienistä maista vähän edustajia. Jos
tehdään päätöksiä yksinkertaisella enemmistöllä, suurten maiden tahto tulee
yhteiseksi päätökseksi, eikä europarlamentarismissa tunneta jäsenmaiden
veto-oikeutta. On epäselvää, mitä tahdotaan, kun on ehdotettu kaksikamarista
europarlamenttia. Alempi kamari olisi nykyinen parlamentti, johon jäsenet
valitaan maiden väkilukujen suhteessa tai yleiseurooppalaisilta listoilta.
Ylempi koostuisi jäsenmaiden edustajista. Ehdotukset eivät ole niin tarkkoja,
että selviäisi, voisiko yläkamarissa olla jäsenmaiden veto-oikeus. Tuskin
voi. EU-lait (asetukset ja direktiivit) säätää viime kädessä neuvosto,
joka koostuu kulloinkin käsiteltävänä olevan asian ministereistä. Harvalla
heistä on asetuksista ja direktiiveistä päätettäessä mukanaan oman
kansanedustuslaitoksensa mandaatti. Suomalaisilla on. Asiat on esiteltävä
ennakkoon eduskunnan suuressa valiokunnassa, mutta käytännössä se on hallituksen
kumileimasin. Historiallista olisi, jos se olisi tosissaan eri mieltä edes
jonkun hallituksen kannanoton kanssa. Neuvostossa on jokaisella maalla sama
määrä edustajia mutta heillä eri määrä ääniä: isojen maiden edustajilla paljon
ja pienten maiden edustajilla vähän. Nizzan sopimus oli isojen maiden
vallankaappaus, koska siinä isojen maiden äänimäärää lisättiin suhteessa pieniin
maihin. Niin tehtiin EU:n laajenemisen varjolla. Paha arviointivirhe pienten
maiden edustajilta oli se, että vuonna 2005 isojen maiden äänimäärä kasvaa
suhteessa pieniin, vaikka EU ei laajenisikaan. Neuvosto edustaa pienen maan
näkökulmasta parasta demokratiaa: jäsenmailla on perusasioissa veto-oikeus, ja
tietyn EY-tuomioistuimen päätöksen (ns. Luxembourgin kompromissi) perusteella
jäsenmaat voivat estää kohdaltaan epämieluisan päätöksen toimeenpanon vetoamalla
kansallisesti elintärkeään etuun. Kun puhutaan EU:n valtarakenteista, on
muistettava EY-tuomioistuin. Sen tehtävä on tulkita EU:n perussopimuksia,
ja se tekee niin yhteisöllisessä eli liittovaltiohengessä. Niissä asioissa,
jotka on EU:ssa yhteisöllistetty ja joissa EU:lla on yksinomainen toimivalta
(mm. maatalous, aluepolitiikka ja kilpailupolitiikka), sen päätökset ovat ylin
oikeusaste, korkeampi kuin Suomen korkein oikeus. EY-tuomioistuin tekee
lakeja tulkitsemalla muiden päätöksiä. Se ei ole puolueeton. Se on EU:n
puolella.
Neuvoston virkamiehiä ja sotilaita ei valvo kukaan
Eurokratian näkökulmasta suurin demokratiavaje on syntymässä sotilas- ja
puolustusulottuvuudesta EU:n rakenteissa. Komissiota valvoo Euroopan
parlamentti, joka tutkii asianomaisessa valiokunnassa komission rahankäyttöä ja
hallinnointitapaa. Europarlamentin tärkein tehtävä on valvoa komissiota, jolla
on EU:n puolesta toimivalta kaikissa ns. I-pilarin eli yhteisöpilarin
asioissa. Niihin eivät kuulu sotilasasiat, jotka ovat jäsenmaiden
toimivallassa. Useimmilla jäsenmailla on yhteinen puolustus, jota ne hoitavat
Naton kautta. Nato muutti Washingtonin huippukokouksessaan vuonna 1979
toimintaperiaatteitaan niin, ettei se enää puolusta vain jäsenmaidensa alueita
vaan myös niiden "yhteisiä arvoja", että se voi myös hyökätä ja että se voi
hyökätä tarvittaessa myös ilman YK:n tai muun kaikille maille avoimen
kansainvälisen yhteisön (Etyj) mandaattia - eli se voi hyökätä kansainvälisen
oikeuden näkökulmasta laittomasti. Sotaliitto Nato muuttui puolustusliitosta
hyökkäysliitoksi, ja se on entistä enemmän poliittinen yhteisö: se on
teollistuneiden maiden asenyrkki taistelussa maailman luonnonvaroista ja niiden
hallinnasta poliittisia tai uskonnollisia toisinajattelijoita vastaan. Ne
EU-maat, jotka ovat Naton jäseniä, panevat täytäntöön Naton päätöksiä EU:ssa. Se
tapahtuu kriisinhallinnan sumuverhon suojassa. Kriisinhallinta voi olla myös
rauhaanpakottamista - eli sotaa. Sota- ja puolustusasiat eivät kuulu EU:n
toimialaan, mutta sen rakenteisiin on otettu mainittu
kriisinhallinta. Puolutusulottuvuuden pystyttämiseen liittyvä päätöksenteko
on EU:ssa ongelmallinen asia. Komissio ei pysty puhumaan EU:n nimissä
sotilasasioista, sillä ne eivät kuulu EU:n toimivaltaan, eikä
ulkoasiainkomissaari Chris Patten edusta EU:n sotilaallista ulottuvuutta.
Hänellä ei ole valtuuksia puhua jäsenmaiden nimissä. EU:n rakenteisiin on
luotu Helsingin huippukokouksen päätöksellä uusi valtakeskus, joka on sivussa
varsinaisista EU-rakenteista ja joka on kaiken demokraattisen valvonnan
ulottumattomissa. Jäsenmaat nimesivät neuvoston pääsihteeriksi ulkopolitiikan
"korkean edustajan", joka puhuu EU:n toimivaltaan kuulumattomissa turvallisuus-
ja puolustuspolitiikan asioissa sekä sotilasasioissa EU:n jäsenvaltioiden
nimissä. Tämä edustaja on Naton entinen pääsihteeri Javier Solana, espanjalainen
takinkääntäjä, joka vielä kaksi vuosikymmentä sitten vaati Espanjan eroa
Natosta. Hän kuuluu Naton pomminheittäjiin. Solana valmistelee Naton tuomista
EU:n rakenteisiin, eikä sitä, mitä hän tekee, tutkita europarlamentissa tai
muissa parlamenteissa, eikä hänelle myönnetä vastuuvapautta niistä varoista,
joita hän neuvoston edustajana käyttää salaisiin tarkoituksiin. Niin tehdään
EU:n nimissä ja EU:n veronmaksajien varoin. Samaan salaiseen valmisteluun,
joka tapahtuu neuvoston rakenteiden suojissa, kuuluu myös sotilaskomitean ja
sotilasesikunnan työ. Helsingin huippukokouksessa päätettyä EU:n
militarisoimista tehdään neuvoston pysyvissä elimissä jäsenmaiden nimiin. Niin
vältetään europarlamentin valvonta, eikä jäsenmaiden parlamenteilla ole edes
teoreettista valvontamahdollisuutta Brysselin käytävillä. Sotilaskomitean
puheenjohtaja Gustav Hägglund yhteisöllistää EU:n armeijojen esikunta-,
vakoilu-, viestintä- ja infrastruktuurirakenteita ja yhteensovittaa niitä Naton
kanssa. Hän tekee sitä Suomen maksamalla palkalla. Jos hänen sekä EU:n
everstijuntan palkat maksettaisiin EU:n varoista, se toisi toiminnoille
europarlamentin valvonnan. Europarlamentin budjetin valvontavaliokunnassa on
ruvettu pohtimaan, pitäisikö neuvosto ottaa - vaikka vastoin sen tahtoa -
valvontaan. Se tapahtui niin, että ruvettaisiin myöntämään vastuuvapaus (tai se
epäämään) myös sen toiminnasta. Nyt neuvoston sotilaselinten kuluista maksetaan
muun muassa vuokrat, jotka syntyvät sotilashenkilöstön tilatarpeista, sekä 51
avustavan henkilön palkat. Valvonnalle olisi näin muodollisia perusteita.
EU:n perustuslain valmistelu
EU:ta liittovaltioitetaan. Federalistit haluavat sille oman
perustuslain. Asioiden federalistiseen valmisteluun on liitetty ns.
yhteisömetodi. Se on sitä, että päätökset EU:n kehittämisestä tehdään
EU:n omissa elimissä niiden (suuria maita suosivien) voimasuhteiden mukaan. Se
on johdannainen ns. Monnet-metodista, jonka mukaan EU:sta tehdään liittovaltio
pienten askelten politiikalla ilman että asiasta päätetään avoimesti ja
julkisesti. Vaihtoehto on tähän saakka käytetty hallitusten välinen
metodi, se että hallitukset valmistelevat kaikki perussopimusten muutokset
hallitusten välisissä konferensseissa (HVK) ja päättävät niistä sitten
valtionpäämiesten huippukokouksissa. Loppuasiakirjat on ratifioitava kaikkien
jäsenmaiden parlamenteissa, ja yksikin kielteinen kanta riittää estämään
muutosten voimaantulon. Neuvotteluissa se on otettava huomioon esityksiä
tehtäessä. Tuore idea, jolla federalistit haluavat valmistelle EU:lle oman
perustuslain (ja uuden vallanjaon), on ns. konventtimetodi. Sen mukaan
koolle kutsutaan konventti, jossa on edustajia jäsenmaiden hallituksista ja
parlamenteista sekä europarlamentista ja mahdollisesti komissiosta, ja sille
annetaan tehtäväksi valmistella määrätystä asiasta esitys. Menetelmää
kokeiltiin ns. perusoikeuskirjan valmistelussa. Koolla oli konventti, jonka
tehtävänmääritykseen kuului se, että valmistelun kohteena olleeseen
perusoikeuskirjaan ei saanut ottaa yhtään uutta ideaa ohi jäsenmaissa
aikaisemmin hyväksyttyjen asiakirjojen. Valmis asiakirja oli sitten hyväksyttävä
sellaisenaan jäsenmaiden parlamenteissa. Perustuslain valmistelu on paljon
monimutkaisempi asia. Siinä joudutaan ottamaan kantaa asioihin, joista on
säädetty kunkin maan omissa, toinen toisistaan poikkeavissa, perustuslaeissa, ja
niiden hyväksyminen vaatii muutoksia jäsenmaiden lainsäädäntöön toisin kuin
perusoikeuskirja. Konventtimetodi edustaa epäparlamentaristista ja varsinkin
pienten jäsenmaiden näkökulmasta myös epädemokraattista yhteisöllistä
valmistelutapaa. Näyttää siltä, että siitä tulee EU:n lisäliittovaltioimisen
valmistelumetodi. Asiasta yritetään päättää joulukuussa Laekienin
huippukokouksessa.
|