Esko Seppänen

Hymy, huhtikuu 2002

Kauan eläköön suomalainen ay-liike! Ajatollah Khomeini julisti Salman Rushdielle fatwan eli kuolemantuomion. Tunnen kohtalonyhteyttä kirjailijan kanssa.

Minun osakseni on nimittäin tullut poliittinen fatwa, jonka ovat julistaneet SAK:n korporatiivisen fundamentalismiliikkeen johtajat. Rohkenin kerran arvostella heidän toimintaansa ja panin - syystä - joidenkin heidän piikkiinsä veronmaksajien miljardimenetyksiä kirjassa "Punapääoman romahdus".

Elämme korporatismissa, jossa on valtion (puolueiden), työnantajien ja ay-johtajien pyhä kolmiyhteys. Pyhät eivät jätä rankaisematta sitä, joka heidän tarkoituksiaan epäilee.

Entisenä ay-toimitsijana osaan arvostaa ay-aktiiveja ja kenttäväen pyyteetöntä työtä yhteiseksi hyväksi. Maassa tarvitaan vahva ay-liike, ja olen työnantajien kanssa samaa mieltä siitä, ettei maassa ole tilaa kepulaiselle työreformille sen vallan murskaamiseksi.

Suomessa korkean ammatillisen järjestäytymisasteen perustana ovat ay-liikkeen hoitamat työttömyyskassat. Työnantajat puolestaan ovat sitoneet työntekijät korporatismiin hoitamalla jäsenmaksujen perinnän suoraan palkasta. Valtiovalta ylläpitää korporatismia jäsenmaksujen verovähennyksin.

Korporatismi on huonoa demokratiaa.

Pitää voida sanoa ääneen, että ay-liikkeessä esiintyy siellä täällä demokratiavajetta. Vallan keskitys ja yhdenmukaistavat pakot eivät palvele demokratian vaan korporatismin asiaa.

Samanlaisen käyttäytymisen pakkoa kuvaa esimerkiksi sellainen pieni asia, että ay-liikkeen toimitsijat eivät uskalla tulla minun kutsumanani Brysseliin tutustumaan Euroopan parlamenttiin. He pelkäävät johtajiaan, jotka taas pelkäävät, että kriittisyys tarttuu.

Jotta demari pääsisi elämässä eteenpäin, hänen on hyvä olla EU:n liittovaltioimisen, Suomen Nato-jäsenyyden sekä ydinvoiman puolella, kun taas vasemmistoliittolaisten ay-aktiivien pitää olla ns. ahmavaaralaisia: on oltava samaa mieltä mainittujen demareiden kanssa.

EU-kansanäänestyksessä useimmat SAK:n johtajat olivat EU:n puolella, kun taas jäsenistön enemmistö oli vastaan. Tuoretta keskitettyä vallankäyttöä on ay-johtajien toiminta ydinvoiman lisärakentamisen puolesta.

Metalliliiton piirijärjestöjen vuosikokouksissa jäsenten piti kaikkialla maassa hyväksyä sama julkilausuma, josta "oli sovittu" Helsingissä demari- ja vasemmistoliittolaispamppujen kesken. Kannatettiin ydinvoiman lisärakentamista ja tuomittiin vaihtoehtoiset mallit. Piirikokousten piti "pitää vastuuttomana Vihreän liiton rajua hyökkäystä suomalaista perusteollisuutta ja sen työntekijöitä vastaan".

Ay-liikkeen vastapuoli ei korporatismissa ole työnantajapuoli, mutta kun vastustaja pitää aina olla, sellaiseksi on valittu ydinvoiman vastustajat ja muut viherpiipittäjät. Kun on tällainen vihollinen, omat joukot pysyvät koossa, ja työnantajien kanssa voi sitten tehdä sopimuksia, joilla ei tasata tuloeroja. Nehän syntyvät, kun kapitalistit ottavat yhtiöistä ulos - verottomat - ennätysosingot ja kun optiorälssi kahmii itselleen loput, mitä aikaisempien sukupolvien työstä on jäljelle jäänyt. Ay-johtajat tyytyvät sallimaan palkkojen osuuden kansantulosta alenevan.

Vaikka kaikki ay-liittojen jäsenet eivät ole demareita tai vasemmistoliittolaisia, liittoduopoleissa ohjataan jäsenmaksurahoja näiden kahden puolueen ryhmäkuntien käyttöön. Sen seurauksena kukaan ei vastaa mistään, eikä tilinpidolla ole jäsenistön valvontaa.

Parhaan edun saavat ne, jotka valitaan ryhmäkuntalaisen vaalirahoituksen saajiksi. Se edellyttää täyskuuliaisuutta.

Sekä demareiden että vasemmistoliittolaisten ay-ryhmäkunnat rahoittavat eduskuntavaaleissa tiettyjä ehdokkaita 10 000-30 000 eurolla, siis jopa parilla sadalla tuhannella markalla. Työnantajat saattavat rahoittaa samoja ehdokkaita.

Siinä, että ay-liike tukee vaaleissa jäseniään, ei ole mitään pahaa. Ongelma on, että rahoitettavat henkilöt valitaan keskitysehdokkaiksi ryhmäkuntaisissa salaseuroissa. Käytännössä liittojen johtajat ja palkolliset valitsevat ne luottamushenkilöt, jotka heitä valvovat.

Demokratian näkökulmasta kestämättömiä ovat myös liittokokousedustajien ns. sopuvaalit. Niissä ay-ryhmäkuntien johtajat valitsevat sopivat kentän edustajat kontrolloimaan itseään.

Rakennusliiton tapauksessa jäsenistölle ilmoitettiin, että vasemmistoliittolaisten ja demareiden kesken on tehty sopimus liittokokouksen edustajapaikkojen jakamisesta niin että edustajat valitaan puolueryhmissä, ei siis edes työpaikoilla. Rakennusliitossa taloudenpidon vastuuvapauden myöntämiseen tarvitaan johdolle tosi myönteisiä edustajia.

Metalliliitossa uskollisena olemisesta maksetaan luottamushenkilöille oikein palkkaa: 4 000 markkaa kuukaudessa.

Joskus leikittelen ajatuksella, millainen olisi Suomi, jos valtion puoluetuki jaettaisiin suoraan puolueosastoille ja jos ay-jäsenmaksut perittäisiin ammattiosastoille. Ne sitten saisivat ylläpitää sellaista keskusvaltaa, jonka jäsenet kokevat tarpeelliseksi, jos kokevat.