|
Tiedämme, että EU:n perustuslaki on ylempi kuin Suomen peruslaki ja muut omat lakimme. Jos ovat ristiriidassa EU:n tahto ja Suomen tahto, Suomen hallitus käskyttää suomalaiset virkamiehet panemaan täytäntöön ja toimeen EU:n lain ja tahdon.
Se, että Suomi on EU:n jäsen, ei riitä nykyiselle poliittiselle eliitille, vaan se tekee suomalaisista entistäkin enemmän EU-alamaisia. Sitä on, kun nykyinen eduskunta on päättänyt kirjata Suomen perustuslakiin uuden pykälän: Suomi on Euroopan unionin jäsen. Sillä kannalla ovat myös demarit, jotka ovat kahden aan sosiaalisteja ja viiden koon (kapitalismi, korporatismi, kompromissi, konsensus, kolmikanta) korruptoimia kvasioppositiolaisia. Kun Ahvenanmaa halusi turvat itsehallintonsa ja elinkeinoelämänsä menestyksen, maakunta vaati ja sai Suomen EY-liittymissopimuksessa erityisaseman. Suomelle itselleen ei turvattu vastaavaa asemaa. Niinpä Ahvenanmaan ei tarvitse maksaa muille maille pankkitukea ja se myös voi erota – siihen tapaan kuin Tanskalle kuuluva Grönlanti erosi – EU:sta. Suomen perustuslakiin eduskunta omasta puolestaan kirjaa entistäkin vahvemman EU- kytkyn: ”Suomi on Euroopan unionin jäsen.” Mitä jos liittäisimme täysivaltaisuutemme palauttamiseksi Suomen Ahvenanmaahan? En vaadi tänään Suomea eroamaan EU:sta. Ero tulee, jos se on tullakseen, samaan tapaan kuin Neuvostoliitto hajosi. Sellaista alamaisuutta en hyväksy, että EU kirjattiin Suomen perustuslakiin, mutta esimerkiksi YK:ta ei. Asia tulee tämän eduskunnan käsittelyyn lähipäivinä, ja kun kyseessä on perustuslain muutos, siitä joutuu äänestämään myös uusi eduskunta ensi töikseen. Selvitäpä, äänestäjä, miten ehdokkaasi aikoo äänestää Suomen perustuslakiin kirjattavasta EU:sta asian tullessa uuteen eduskuntaan. |
|
Tulen helmikuun puolivälissä kansaneläkeikään, ja vanhenemiseni juhlistamiseksi olen nyt saattanut painokuntoon uusimman kirjani nimeltään ”Oma Pääoma”, joka tulee kirjakauppoihin 14.2. Kirjan kansissa ja alkulehdillä sen nimi on vain pölkkykirjaimilla. Nyt joudun ensimmäistä kertaa ottamaan kantaa siihen, kirjoitetaanko nimessä Pääoma vai pääoma, eli kirjoitetaanko sana isolla vai pienellä kirjaimella. Olen omasta puolestani päätymässä isoon P:hen niin että ei voitaisi sanoa kirjan olevan peetä tai peestä. Tämä on järjestyksessä 27. kirjoittamani kirja ja nostaa niiden yhteisen sivumäärän lähes 6000 sivuun. Kirjahyllyssä niiden yhteinen leveys nousee vajaalla 3 sentillä yhteensä 42 senttimetriin. Kirjan kustantaa Into (Voima-lehdestä tuttu). Kirjan paksuuden määrittää se, että kustantamo myy paljon kirjoja postitse. Silloin on tärkeää, että se voidaan toimittaa suoraan kotiin kirjelähetyksenä, ja silloin kirjan paksuuden on oltava alle 3 senttiä ja painon alle puoli kiloa. Minulta postitusongelma vei pois 100 sivua valmista tekstiä, mutta lähden siitä, että tärkein osa on nyt kansissa. Toki kaipaan myös niitä muita sivuja. Niissä saattavat piilotella seuraavan kirjan ainekset, mutta sitä ennen minua saattaa kiinnostaa pohjatekstien laatiminen kapitalismi-revyyseen sekä sarjakuvaan. Kysyntää niiden kirjoittamisen suuntaan on esiintynyt. ”Omasta Pääomasta” on kustantaja kirjoittanut takakanteen seuraavanlaisen kirjaesittelyn: ”Tässä kirjassa saavat huutia kapitalismi ja markkinavoimat, eikä kuollut ja kuopattu reaalisosialismikaan selviä puhtain paperein. Paikalleen pannaan Euroopan unioni sekä sen raha ja perustuslaki. Selvittelyn kohteena on Suomen kansallisomaisuuden ryöstö. Sisäpiirin kokemusta on tarjolla Vasemmistoliitosta, eduskunnasta ja Euroopan parlamentista. Kirjassa on myös hyvin henkilökohtaisia tuntoja elämästä, sen monista vivahteista ja rajallisuudesta.” Kyseessä on eräänlainen elämäkerta, vaikka kirja onkin nimenomaan tästä ajasta minun kokemanani ja minun henkilöhistoriani kautta. En ole tottunut käyttämään kirjoissani minä-sanaa, ja se esiintyy nyt tavalla, josta olen kiusaantunut. En ole sitä pystynyt välttämään, kun kirjoitan itse itsestäni – ja pääosin positiivisessa sävyssä. Muut saavat enemmän huutia. Olen nähnyt erityistä vaivaa selvittääkseni ne valtion yhtiöiden privatisoimissyylliset, joiden toimintaa kuvaan kansallisomaisuuden ryöstöksi. Etsin – ja löydän – myös nimiä kaikenlaisten muiden taloudellisten kolttosten tekijöiksi. Henkilöhakemistossa on noin 600 nimeä. Kirjan takia olen pitänyt taukoa tämän palstan kirjoittelussa. Korjaan asian ja palaan ajankohtaisuuden kehiin. Niissä merkeissä kommentoin Alexander Stubbin eilistä Helsingin Sanomien kuuden palstan uskontunnustusta: ”Eurossa ei ole valuvikaa”. Nimenomaan se siinä on. Maat kehittyvät eri tahtiin, eikä EMU:ssa ole sille erilaiselle kehitykselle muuta joustomekanismia kuin ”sisäinen devalvaatio”: palkkojen ja eläkkeiden leikkaukset, työttömyys ja sosiaaliturvan alasajo. Suomessa eurovoimat valmistelevat sellaista poliittista hyökkäystä hyvinvointivaltiota vastaan, ja hyökkäyspäiväksi on ennalta sovittu hallitusohjelman julkistamispäivä. Jotkut muistavat, miten Suomen kenraalit salaa sopivat natsi-Saksan kenraaleiden kanssa ennalta päivästä, jolloin Suomi vuonna 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon. Nyt on kyseessä vaaleja edeltävä salassa sovittu poliittinen hyökkäys omaa kansaa vastaan: sisäinen devalvaatio. Alexander Stubb paljasti kommenteillaan kapea-alaisuutensa: kansantalous on hänelle vierasta. Dogmaattinen eurousko pahentaa asiaa: eurossa ei muka ole valuvikaa. Alexin eurofundamentalismi on vaarallinen harhaoppi, jossa päämäärä määrittää keinot yhteensopiviksi yhden ainoan oikean opin teorian kanssa. Se oppi on lisää liittovaltiota eli lisää ” Eurooppaa”. Tarkoitus pyhittää keinot, valitettavasti. |
|
|
Harvoin on istuva ministeri ollut niin isossa asiassa niin suuresti väärässä kuin oli uusmaalainen kansanedustajaehdokas Alexander Stubb sanoessaan kuudella palstalla Helsingin Sanomissa (14.1), että ”eurossa ei ole valuvikaa”.
Stubbin mainitsema ”euro” ei ole pelkkä raha, vaan se on paljon enemmän. Se on ennen kaikkea EU:n rahaliitto: EMU. Kun sama raha on ollut käytössä monissa maissa, EMU seteleiden ja kolikkojen muodossa on näyttäytynyt matkustavaisille eurokansalaisille menestystarinana. Myös se, että korot ovat näyttäytyneet velallisille alhaisina, on laskettu EMU:n ansioksi, vaikka matalat korot eivät ole tulleet Eurooppaan EMU:sta vaan USA:sta. Siellä raha oli pitkään löysää ja korot matalalla. Kun USA globalisoi ylivelkaantumisensa ja rahapolitiikkansa koko maailmantalouteen, siitä seurasi kapitalismin valuvika: systeemikriisi. Tarvittiin valtiot apuun sosialisoimaan yksityiset velat. EMU:un liittyi alun alkaen sokkelin valuvika: euromaat olivat liian erilaisia samaan rahapolitiikkaan ja yhteiseen rahaan. Me Suomen EMU-jäsenyyden kriitikot sanoimme jo markasta luopumisen aikaan, että EMU ei ole optimaalinen valuutta-alue; että maiden erilaisesta kehityksestä syntyy ongelma. Niin kävi, ja euron todellinen hinta suomalaisille paljastuu Kreikan ja Portugalin velkakriiseissä sekä Irlannin ja Espanjan pankkikriiseissä. Kun Suomi 20 vuotta sitten ylivelkaannutettiin tuontirahalla ja väärällä valuuttakurssilla, kriisistä päästiin ulos devalvoimalla eli panemalla markat muille alennusmyyntiin. EMU on kuitenkin vienyt politiikan työkalupakista pois tämän vaihtoehdon. EMU:ssa ainoa joustoväline on ns. sisäinen devalvaatio: palkanalennukset, eläke-etujen leikkaukset, työttömyyden kasvun hyväksyminen sekä julkisten palvelujen ja sosiaaliturvan alasajo. Löysällä ja halvalla rahalla ylivelkaantuneiden EMU-maiden velkatulivuoren purkautuessa euro tuo tätä sisäisen devalvaation tuhkaa Suomeen. EMU-maiden pääministerit päättivät pelastaa pankit ja niiden saatavat vaihtamalla velalliset eli ottamalla muiden maiden velat yhteiseen maksuun. Se oli vastoin EU:n perustuslain artiklaa 125, joka nimenomaan kieltää sellaisen yhteisvastuun. EMU:a hallinnoiva Euroopan Keskuspankki (EKP) omasta puolestaan toimi vastoin omaa ohjesääntöään ostamalla ylivelkaantuneiden maiden lainapapereita ja hyväksymällä niitä systeemikriisiin ajautuneiden pankkien ”elvytysluottojen” vakuudeksi. Sillä tavalla EKP:stä on tehty roskapankki, joka salaa meiltä maksajilta myrkyllisen vakuusjätteensä määrän. EMU:n kriisin syyllisiä ovat maksukyvyttömille maille rahaa lainanneet pankit. Kun EU:ssa valittiin pankkien pelastamisen tie jäsenmaiden veronmaksajien kustannuksella, siitä voidaan päätellä, että ns. markkinavoimat ovat sulkeneen EU:n poliitikot rautaiseen häkkiin, josta pääsee pois vain alistumalla rahan tahtoon. Jyrki Katainen riemuitsi valtioiden selättäneen markkinavoimat tilanteessa, jossa hän itse makasi molskilla selällään pankkien niskalenkistä. Kaikesta tapahtuneesta riemuitsee kansanedustajaehdokas Alexander Stubb: ”EU:n taloudellisessa integraatiossa on menty viimeisen kuuden kuukauden aikana eteenpäin enemmän kuin kuuden vuoden aikana yhteensä.” On menty ”eteenpäin” siinä EU:ssa pyhitetyn konjakkkitehtailija Jean Monnetin hengessä, että Euroopan kansoja pitäisi ohjata kohden supervaltiota niin, että niiden kansat eivät ymmärrä, mistä on kysymys. Tämä voidaan hänen mukaansa saavuttaa toinen toistaan seuraavilla askelilla, joista jokainen on puettu taloudellisen päämäärän muotoon ja jotka väistämättä ja peruuttamattomasti johtavat liittovaltioon. Kun EU:n federalistit ja natottajat esittävät kapitalismin systeemikriisin ratkaisemiseksi lisää ”Eurooppaa”, eli lisää EU:ta, he käyttävät tilannetta hyväkseen. Heidän vivutusvälineensä on ”taloudellisen päämäärän” muoto eli yhteisvaluutta euron pelastaminen siirtämällä jäsenmaiden oma talouspolitiikka niiden vallasta EU:n toimivaltaan. Alexander Stubb on saanut oppinsa Milton Friedmanilta, joka kirjoittaa koko 155 senttimetrinsä tuottamalla aatteen palolla (ja siinä kommunististen opinkappaleiden hengessä, että ”vallankumoukset ovat historian lokomotiiveja”) vallankaappauksen otollisesta hetkestä näin: ”Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin. Kriisin puhjetessa riippuu vallalla olevista aatteista, millaisiin toimiin ryhdytään. Minä katson, että meidän tehtävämme on juuri se, kehittää nykyiselle politiikalle vaihtoehtoja, pitää ne elossa ja tarjolla, kunnes poliittisesti mahdoton kääntyy poliittisesti väistämättömäksi.” Friedmanin taloustiede perustuu rahan rahasta tekijöiden hyvinvointiin ja vastaavasti kansojen pahoinvointiin. Se on rottakokeita ihmisillä siinä hengessä, että valuvikaa ei ole eurossa vaan Euroopassa. Siksi tarvitaan ”lisää Eurooppaa”. Tämän päivän Hesarissa Jyrki Katainen – ehkä huomaamattaan – todistaa, miten pieni on se eliitti, joka käyttää – Olli Rehnin tehdessä likaista työtä – tätä kriisiä hyväkseen, miten epädemokraattisesti se sen tekee ja miten kansat pannaan maksamaan pankkien ja niiden toimitsijoiden virheet ja voitot. |
|
Olen käynyt tarkasti läpi EU:n rahaliiton (EMU) maiden yhteisvastuun synnyn ja sen laillisuuden. Olen ollut aikaisemmin epätarkka siltä osin, mikä koskee valtioiden ylivelkaantumisen tulkintaa luonnonkatastrofiksi. Tulkinta pätee, mutta yhden mutkan kautta. Sitä ennen arvioitani Irlanti-keskustelusta Suomessa. EU:lle oli puolenkymmentä vuotta sitten tulossa perustuslaki, josta järjestettiin kansanäänestys Ranskassa ja Hollannissa. Molemmissa maassa se hylättiin vasemmiston, työväestön ja nuorison äänin. Mutta ei asiaa silleen jätetty. Entinen esitys stailattiin Lissabonin sopimukseksi, hyväksyttiin ilman kansanäänestystä muissa maissa, ja vain Irlannissa kansa sai siitä äänestää. Itsenäisyysmieliset irlantilaiset äänestivät EU:n perustuslain hylkyyn sen liittovaltioluonteisuuden johdosta. Väärin äänestetty, parahti Bryssälä ja vaati irlantilaisia äänestämään uudelleen. Heitä houkuteltiin, suostuteltiin ja maaniteltiin äänestämään toisella kerralla ”oikein”, ja siinä tarkoituksessa EU:n valtionpäämiesten Eurooppa-neuvosto päätti, että Irlanti saa tulevaisuudessakin päättää itse yritysveroprosenttinsa (12,5 %). Muun muassa tästä syystä irlantilaiset äänestivät toisella kerralla oikein ja EU sai perustuslakinsa. Pidän erittäin matalamielisenä sitä Suomessa käytyä keskustelua siitä, että Irlannin olisi korotettava – kieltämättä alhaista – yritysveroprosenttiaan. Vaatimuskin veron korottamisesta on petos sitä Irlannin kansanosaa kohtaan, joka äänesti toisella kerralla perustuslain puolesta Irlannille annetun verolupauksen perusteella. Toinen suomalaisen keskustelun pohjanoteeraus oli Jyrki Kataisen ja vähän demareidenkin vaatimus Irlannin lainojen takaukselle asetettavista ehdoista tai siltä perittävistä vakuuksista. Se oli suomalaiskansallista sisäpolitiikkaa, sanapieruja äänestäjien silmille ja poliittista puuta heinää. Asiassa oltiin noin puoli vuotta myöhässä. Kun takausmekanismista päätettiin toukokuussa, EMU-maat eivät silloin määritelleet niitä ehtoja, joilla takauksia annetaan. Takaukset ovat eräänlainen automaatti sen jälkeen, kun niille on sanottu kyllä. Automaatin nimi on Euroopan taloudellinen vakausväline (ERVV), joka on EMU-valtioiden välinen sopimus eikä tarvitse sen takia EU:n perustuslaista omaa oikeusperustaa. Sitä hallinnoidaan Luxemburgiin perustetussa EMU-maiden omistamassa osakeyhtiössä. Takauksia ei tarvitse viedä parlamenttikäsittelyyn missään muussa EMU-maassa kuin Suomessa. Automaatista pääsee irti vain ryhtymällä itse avun saajaksi. Kreikan ja Irlannin ei tarvitse osallistua Portugalin pelastamiseen pankkien velkavankeudesta. Jokainen uusi avustettava kasvattaa muiden jäljelle jääneiden takaaajien osuutta. EMU-maiden yhteisvastuun ja keskinäiset turvatakuut sisällään pitävällä vakausvälineellä Suomi takaa muiden lainoja 7900 miljoonalla eurolla. Summa on suurempi kuin mitä Suomen veronmaksajat joutuivat maksamaan oman pankkikriisimme kustannuksista 1990-luvulla. Emme me silloin pyytäneet muilta apua vaan maksoimme kaiken itse. Tämän vakausvälineen käyttöönoton – eli EMU-maiden keskinäisen yhteisvastuun – puolesta eduskunnassa äänestivät 1.7.2010 hallituspuolueet. Vakausvälineen käytölle ei silloin asetettu ehtoja. Se merkitsi, että annettiin avoin valtakirja EU:n komissiolle määrätä tukea saavien maiden (mutta ei pankkien) politiikasta yhdessä toisen luotonantajan Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) kanssa. Mutta, mutta, EU:n perustuslaki kieltää jäsenmaita vastaamasta toisten maiden veloista. Yhteisvastuu on kielletty! Lissabonin sopimuksen artikla 125: ”Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on.” Kun vakausvälineeseen liittyi myös itsensä EU:n rahoitusosuus (ERVM), jäsenmaat takaavat sen ja ovat sitä kautta, siis mutkan kautta, yhteisvastuussa toisen maan veloista. Yhteisvastuun kiellon kiertämisen oikeusperusta on perustuslain artikla 122: ”Jos luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet tuolle jäsenvaltiolle vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia, neuvosto voi komission ehdotuksesta tietyin edellytyksin myöntää kyseiselle jäsenvaltiolle unionin taloudellista apua”. EU:n mielestä maan ylivelkaantuminen siis on luonnonkatastrofi eikä ole ihmisten eli pankkien tekoa puhumattakaan siitä, että jäsenvaltio voisi siihen vaikuttaa! EU:n johtajille pankkijärjestelmän vararikko on tulivuori, joka purkautuu, tai joki, joka tulvii. Kreikan ja Irlannin velkatulivuorten purkautuessa euro tuo tätä tuhkaa Suomeen, meille maksuun. Maailman kansantuotetilastojen (per hlö) kuuden kärkimaan joukkoon kuuluneen ja siis meitä rikkaamman Irlannin – ja EMU:n – kriisisyyllisiä ovat maksukyvyttömille valtioille rahaa lainanneet pankit. Kun Jyrki Katainen julisti ja riemuitsi valtioiden selättäneen markkinavoimat, silloin hän jo itse makasi molskilla selällään markkinavoimien niskalenkistä. Suomen osallistuminen Islannin, Latvian, Kreikan, Irlannin – ja mitä niitä nyt vielä tuleekaan – Portugalin, Espanjan, Italian jne. velkojen maksuun on pankkien juhlaa. Persaukisten maiden velkojen maksajiksi vaihdetaan, jotta pankit saisivat pitää voittonsa, muun muassa Suomen veronmaksajat. Maiden vastuunotto muiden veloista on myös EU:n eli Euroopan Keskuspankin (EKP) etu. Se on antanut taseensa myrkyttyä ottamalla keinottelijapankeille annettujen pikavippien vakuudeksi persaukisten valtioiden lainapapereita ja antamalla elvytyspikavippejä persaukisille pankeille. EKP on syönyt pankkien sille syöttämää myrkkyä. Kun Euroopan Keskuspankki puhuu, yksi velkakriisin tulevista uhreista puhuu. |
|
